sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas











Riipaiseva. Pelottava. Kaunis. Ahdistava.
Astuin elokuvateatterista pari tuntia sitten vaikuttuneena siitä, että tämä uusin versio kansallisklassikosta todellakin kannatti tehdä.

Olen lukenut sekä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan että Sotaromaanin ja lisäksi katsonut molemmat aikaisemmat elokuvaversiot, mutta tämä uusin herätti tunteita kiistattomasti eniten. Vaikka mikään tarinassa ei tullut yllätyksenä, tavallaan hahmoihin sitoutuminen ja heidän kohtaloissaan myötäeläminen yllätti. Taistelu- ja actionkohtaukset eivät hävinneet piiruakaan ulkomaisille esikuvilleen, ja rauhallisempien kohtausten unenomainen lyyrisyys vei mennessään.

Fokus oli hiukan eri suunnassa kuin aiemmissa leffaversioissa, tämä sotaelokuva oli sotakriittinen dissaamatta hetkeäkään niitä jotka rintamalla sen todellisen työn tekivät. Päärooleihin oli saatu lähestulkoon täydelliset esittäjät, erityisesti Jussi Vatanen Koskelana, Johannes Holopainen Kariluotona ja Eero Aho Rokkana vakuuttivat roolitöillään. Myös Aku Hirviniemi Hietasena osoittautui vallan mainioksi valinnaksi. Joitakin tunnetuimpia kohtia kirjasta oli jätetty pois, mutta tilalle oli tullut kotirintaman kuvailuja, jotka todellakin ansaitsivat paikkansa leffassa. Kotiin jääneiden kärsimys ei ollut loppujen lopuksi yhtään vähäisempää kuin rintamalla taistelleidenkaan.

Nämä "nuoret sankarit" käyvät jatkosodan vuosina läpi sellaisen kiirastulen, että nuoren pojan äitinä ei voi kuin rukoilla, ettei sellaista kukaan enää koskaan joutuisi kokemaan. Voi vain ihailla näyttelijäntyötä, jossa pienin vivahtein esitetään Suur-Suomea valtaamaan lähtevän rehvakkaan joukon muuttumisen sotaan väsyneiksi ja tappiomielialan raskauttamiksi zombieiksi. Kuolema heittää varjon heistä hilpeimpienkin kasvoille, ja osa rikkoutuu, jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti.

Sodan mielettömyys, kaikkien valtavien uhrausten määrä ja taakka, mikä siitä laskeutui jälkipolvien ylle. Voisiko joku, joka jollain tasolla kuvittelee sodan ratkaisevan yhtään mitään, katsoa tämän leffan ja kertoa onko edelleen samaa mieltä.

Kiitokset Aku Louhimiehelle loistavasta elokuvaelämyksestä.


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Jätän tämän vain tähän







Flavia, oi Flavia. On aina suuri päivä, kun bongaa kirjaston hyllystä niteen uusimpia seikkailujasi. Mahtavaa uppoutua niihin ja päästä mukanasi ruumiiden ja myrkkyjen makaabereihin maailmoihin. Näkemisiin!😁



lauantai 28. lokakuuta 2017

Sarjavertailua (Glitch vs. The Returned)

Vietin tyttäreni luona oikein leppoisan syyslomaviikon, jonka aikana oli mukava puuhastella kaikkea mitä normaalin työ/opiskeluarjen ja valtavien elämänmuutosten keskellä ei ole aikoihin ehtinyt.
Katsoimme mm. putkeen Netflixistä kaksi sarjaa jotka molemmat perustuvat ranskalaiseen Les Revenants-nimiseen tv-sarjaan.










Ensin tiirailimme aussiversion nimeltä Glitch, jota olikin mukava katsella jo pelkästään sen australialaisuuden takia. Turhan usein leffat ja sarjat joita katselee, ovat usa- tai brittituotantoja. Tämän kyseisen produktion down under -meininki ja ihanat australialaisaksentit tuntuivat hurmaavan tavallisuudesta poikkeavilta.

Mojovan rouhea meininki käynnistyi heti alkumetreiltä, kun syrjäisen Yoraana-nimisen pikkukaupungin hautausmaalla alkoi multaisia ruumiita kaivautua ylös haudoistaan. Seitsemän eri aikakausina kuollutta ihmistä heräsi henkiin elämänsä kunnossa mutta tajuamatta mitä oli tapahtunut. Paikalle ensimmäisenä saapunut poliisi James Hayes (Patrick Brammall) luulee että kyseessä ovat jonkinlaiset ryyppybileet, joiden aikana hautoja on tärvelty, mutta vietyään alastomana koikkelehtineen porukan paikallisen lääkärin Elishia McKellarin (Genevieve O´Reilly) luo terveysasemalle, alkaa totuus valjeta. Paljastuu että eräs haudasta nousseista on Jamesin kaksi vuotta sitten rintasyöpään kuollut vaimo Sarah.

Arvata saattaa, että tästä käynnistyykin melkoinen tapahtumasarja. Pidin siitä, ettei asioiden jokaista kulmaa tai syitä tapahtuneeseen kerrottu liian nopeasti, vaan vähä vähältä jokaisen ylösnousseen tarinaa kerittiin auki takaumien ja muistelmien muodossa. Erityisesti viihdyin Charlie Thompsonin, ensimmäisessä maailmansodassa taistelleen sotilaan tarinan mukana. Charlieta esittävä Sean Keenan on uskomattoman sopiva rooliinsa "vanhanaikaisen" herkänkomean ulkomuotonsa myötä. Ne silmät, huh!

Tarina jää ykköskauden lopussa mehevään cliffhangeriin, jonka takia haluan katsoa myös toisen seasonin, jahka se tiensä Netflixiin löytää. Voin suositella lämpimästi tätä sarjaa muillekin, vaikka se vähän outo ja viisto välillä onkin, heh.

Samantien perään katsoimme The Returned-sarjan, jonka premissi on sama kuin Glitchissä, kuolleet nousevat ylös pikkukaupungissa vuosien jälkeen. Tässä tapauksessa tarina oli melkoisen puhkikulunutta huttua yhdentekevine juonenkäänteineen ja epäkiinnostavine näyttelijöineen. Kukaan ei ollut erityisemmin yllättynyt, kun edesmenneitä omaisia ilmestyi takaisin kotikonnuille täysin muuttumattomina ja muutenkin reaktiot ylösnousemuksiin ja koko käsikirjoitus oli äärimmäisen epäuskottavaa. Keskiössä oli Winshipin perhe, jonka 16-vuotias koulubussionnettomuudessa 4 v. aikaisemmin kuollut tytär Camille (India Ennega) käveli täysissä pukeissa ja meikeissä takaisin kotiinsa tajuamatta mitä oli tapahtunut. Suunnattoman ärsyttävää oli esimerkiksi se, että Camillen kaksoissiskoa Lenaa esitti takaumissa India kaksoisroolissa, mutta nykyhetken tarinaan oli vaihtunut aivan eri näyttelijä, joka oli täysin erinäköinen. Se teki tarinan seuraamisesta kohtalaisen vaikeaa ensialkuun.

Muidenkin ylösnousseiden tarinat olivat huomattavasti aussiversiota vesitetympiä ja tylsempiä. Niistä ei jää liiemmälti jälkipolville kerrottavaa. Tämä kökkö kyhäelmä ei saanut toista tuotantokautta ja hyvä niin. Sen ensimmäisenkin katsomisessa oli täysi työ, enkä suosittele tätä kenellekään.


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Outlander

Tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden pois täältä, tahtomattani. Elämä pyörteilee joskus niin vahvasti, että tuntee hukkuvansa, mutta nyt tuntuu että pää alkaa pysyä pinnan yläpuolella. Kirjoitushalut ja ennen kaikkea aika blogitekstien kirjoittamiseen ovat palanneet. Sen takia halusinkin tehdä postauksen ehkä suurimmasta obsessiostani sekä kirjallisuuden että tv-sarjojen saralla. 






Löysin Diana Gabaldonin kirjat joskus n. 12-13 vuotta sitten, kun Matkantekijä -sarjasta oli ilmestynyt neljä kirjaa. Jäin koukkuun kertalaakista, vaikka Muukalainen-romaanin aloitus, n. 100 ensimmäistä sivua oli aika pitkäpiimäistä luettavaa. Kirjathan kertovat Claire Randallista, toisen maailmansodan aikaisesta sairaanhoitajasta, joka matkallaan Skotlannissa aviomiehensä Frankin kanssa tempautuu mystisesti Stonehenge-tyyppisen kivikehän kautta menneisyyteen 1700-luvulle.

Siellä sisukas sankarittaremme tapaa Jamie Fraserin, skotin joka on ehkä kuuminta hottia koko kirjallisuuden mieshistoriassa. ( tähän joku hikeä pyyhkivä hymiö...) Olosuhteiden pakosta he joutuvat menemään naimisiin, mutta juttu ei osoittaudukaan miksikään mukavuus/pakkoavioliitoksi, vaan Claire ja Jamie rakastuvat toisiinsa aidosti ja oikeasti. Heidän tarinaansa seuraavat siis tällä hetkellä 8-osainen massiivisista tiiliskiviromaaneista koostuva kirjasarja sekä kolmannelle kaudelleen ennättänyt tv-sarja. 

Muistan tunteen kun neljä ensimmäistä romaania oli luettu eikä enempää ollut vielä ilmestynyt, tai ainakaan suomennettu...se tyhjyyden tunne ja valtava halu saada lisää sitä samaa muistutti varmaan jotakuinkin narkomaanin vieroitusoireita. En tarkalleen osaa osoittaa sormella, mikä näissä käsilihasten kestokykyä koettelevissa opuksissa on niin kiehtovaa, mutta tiedän että se on monien tekijöiden summa. Historiallinen konteksti vetoaa minuun aina. Puoleensavetävät henkilöhahmot ja paljon seksiä kirjoissa eivät myöskään ole varsinaisesti haitaksi. Yllättävät juonenkäänteet, vastoinkäymiset, niistä selviämiset, mahtavat sivuhahmot ja moneen suuntaan rönsyilevä tarina  addiktoivat ainakin minut todella pahasti.

Kirjoja on varsinaisen pääsarjan lisäksi myös monia muita, itse olen lukenut niistä pari, erään lempihahmoni Lord John Grayn elämää valottavat Lordin yksityisasia ja Lordi John ja veitsenterän veljeskunta. Diana Gabaldon on siis käsittämättömän tuottelias kirjailija. Tälläkin on toki varjopuolensa, mielestäni useampaa kirjoista olisi voitu editoida aika raskaalla kädellä. Uuvuttavan pitkät jaksot sotakuvioineen yms. jotka eivät vie juonta mihinkään suuntaan, voisi mielestäni jättää väliin ja keskittyä olennaiseen, Clairen, Jamien ja heidän jälkeläistensä ja lähipiirinsä tarinan kertomiseen. Siinäkin olisi jo enemmän kuin tarpeeksi.

Hienosti toteutettu tv-sarja on ollut kuitenkin créme de la créme ja piste i:n päälle. Tietenkään sarjassa ei ole voitu toistaa jokaikistä kohtausta kirjoista tismalleen samanlaisina ( se tuntuu joitakin hc-faneja hiertävän äärimmäisen pahasti), mutta adaptaationa ja omana taiteenlajinaan se on vallan mainio. Ja pakko vielä päivitellä, kuinka mahtava tyyppi löydettiinkään esittämään Jamie Faseria; Sam Heughan on minun silmissäni täydellinen JAMMF. (eli James Alexander Malcolm MacKenzie Fraser) Eikä myöskään Caitriona Balfen Claire jää jälkeen vähääkään. Harvalla naisnäyttelijällä on samanlainen paine olla sarjan päätähti, mutta ainakaan Caitin suoritukseen se ei tunnu vaikuttavan, hän suoriutuu osastaan mallikkaasti.  Yle on tänä vuonna hienosti kartalla ja esittää uusinta kautta vain parin viikon viiveellä Starz-kanavan esityksiin.

Jos valtaviin tiiliskiviromaaneihin tarttuminen pelottaa, suosittelen ainakin katsomaan Outlander-sarjaa tv:stä. Kohtsillään ovat edessä ehkä kutkuttavimmat hetket koko sarjassa, ainakin tähän mennessä. Mielenkiinnolla katselen, onko tv-versiossa päästy likikään samoihin sfääreihin kuin kirjoissa. Uskon ja toivon, etten tule pettymään. :D

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Teemestarin kirja





Teos, 2012. 256 s. 


Minä rakastan kirjoja. Joskus rakastan niitä erityisen paljon, kuten nyt, kun omassa elämässäni pyörii sellainen turbulenssi että hengittäminenkin sattuu. Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja kietoi minut soljuvaan syleilyynsä ja lohdutti minua kauniilla, virtaavilla lauseillaan paremmin kuin mikään muu olisi niinä hetkinä voinut tehdä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, kun maapallon vesivarannot ovat käymässä uhkaavan vähiin. Talvet ovat ilmastonmuutoksen myötä kadonneet maailmasta ja merenpinta on noussut niin että Uudessa Skandinaviassa on asuttavia alueita enää Lapissa. Jonkinlainen ympäristökatastrofi on myös tehnyt alueita asumattomiksi ja vesivarantoja myrkyllisiksi. Armeijan diktatuuri on ottanut vallan, ja ihmisten vedenkulutusta säädellään armottomasti. 


Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaan, jota ei ole. 

Noria Kaitio on nuori teemestarin tytär, jolle isä on siirtämässä arvoaan ja salaisia tietojaan pikkuhiljaa. Kun isä paljastaa tyttärelleen salaisuuden, jonka vain suvun teemestarit ovat tienneet kautta aikojen, alkaa kaikki Norian elämässä vähä vähältä muuttua. Noria ja hänen paras ystävänsä Sanja löytävät entismaailman esineistä koostuvasta valtavasta muovihaudasta salaperäisiä hopeisia kiekkoja ja muita laitteita joiden käyttötarkoituksen tytöt oivaltavat sattumalta.

Kiekkojen sisältämästä tiedosta ja teemestarien vanhoista päiväkirjoista tytöt tajuavat, että heille koko elämän ajan syötetty historiantieto saattaakin olla vääristeltyä. Ehkä Menetetyillä mailla olisikin jotain, mikä voisi pelastaa ihmiskunnan tulevaisuuden. Kun tytöt huomaavat että armeijan verkko heidän ympärillään alkaa kiristyä, he tekevät uhkarohkean suunnitelman. Mutta onnistuuko se? Kirjan tihenevä tunnelma kietoi minut täysin pauloihinsa ja kun loppu koitti, olin hyvin iloinen että myös Itärannan seuraava teos on odottamassa lukemistaan yöpöydällä.


Vaikka Teemestarin kirja on suhteellisen pahaenteistä scifiä ja tapahtumat dystooppisen ankaria, päällimmäisenä siitä jäi mieleen suunnaton kauneus. Kirjan kieli on niin lohduttavan rauhallista, luontevaa ja tyynnyttävää, että koki valaistuneensa kun lukeminen oli ohi. Kuoleman, elämän ja veden ikiaikainen liitto tuotiin esille viisaasti ja samalla nousi taas hieman pelottava tunne siitä, mihin olemme ihmiskuntana menossa. Osaammeko varjella maailmaa kuvatunlaiselta katastrofilta vai onko se vain vääjäämätön ajan kysymys? Ihan mahtavaa että joku laittaa pohdiskelemaan näitä teemoja. En ihmettele yhtään että kirja on menestynyt myös ulkomailla ja saanut tukuittain palkintoja. Seuraavaksi aion lukea suurella innolla Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin. 



torstai 10. elokuuta 2017

Corpus


Gummerus, 2017. 584 s. 



Tämän kesän ensimmäisen lukumaratonin aikaan luin Milja Kauniston Luxuksen ja heti perään Purppuragiljotiini-trilogian toisen osan, Corpuksen. Ranskan vallankumouksen ja tasavaltaistumisen pyörteissä kului 1134 sivua kuin siivillä. Aistillisuus oli edelleen suuressa roolissa tarinassa, unohtamatta salaliittoja, väkivaltaa ja pyörteilevää juonta. Valta turmelee, viettelee ja vie tuhoon.

Ensimmäisessä osassa alkanut tarina pyövälinkisälli Isidoren ja aateluutensa menettäneen kreivitär Mariannen seikkailuista jatkuu vielä astetta tummemmissa merkeissä. Toki giljotiini välähteli jo Luxuksessa tiuhaan tahtiin, mutta nyt ollaan vallankumouksen kenties synkimmässä vaiheessa, terrorin ajassa. Kuningas ja kuningatar menettävät päänsä, mutta heidän jäljiltään jää salaisuus, jonka suojelemisessa sekä Marianne että Isidore käyttävät paljon aikaa.

Maison de Luxe, ylellinen ilotalo saa harjoittaa tointaan yllättävän kauan, vaikka kaikenlaiset pröystäilyn merkit ovat tavallisilta kansalaisilta, jopa ex-aatelisilta kiellettyjä. Marianne aiheutti minulle harmaita hiuksia jäämällä koukkuun Markiisi de Saden avokätisesti jakelemiin kalkutanpillereihin. Aika kauan kesti, että ylellisyyksiä haikaileva kreivitär löysi sisäisen vahvuutensa ja tajusi että menneisyyteen ei ollut paluuta. Ranskassa oli alkanut täysin uusi aika, kaikilla oli oltava tasavaltalaisnaamio päällä, vaikka ei aidosti olisi vallankumouksen airueen Robespierren oppeihin uskonutkaan.


Täysin käsittämättömät ja totalitaariset säännöt ottavat vallan Ranskassa.  Kellonajat, kuukausien nimet ja jopa ihmisten etunimet muutetaan uuteen uskoon monarkian ja katolilaisuuden kadotessa ihmisten elämästä. Teloitetuksi voi joutua pelkän epäilyn perusteella, ja epäilyyn ei tarvita sen kummempia syitä kuin vaikka vääränlainen pukeutuminen tai tapa kävellä. Kaikki kuninkaallinen on häpäistävä, jopa hautakammiot revitään auki ja ruumiit saavat tuta mitä vallankumous tarkoittaa. 


Kansalaiset! Vapauden nimessä, luopukaa teitä kahlitsevista monarkistisista ja taikauskoisista katolisista etunimistä. Fructidor-kuussa syntyneet lapset on nimettävä seuraavan esimerkin mukaisesti. Mikäli teille on esimerkiksi syntynyt poikalapsi 14. päivä Fructidor-kuuta, pähkinän päivänä, illalla kello neljän ja viiden lyöntien välillä, on hänen nimensä Punoix. Jos lapsi on tyttö ja syntynyt kello neljän ja viiden lyöntien välillä aamulla, tulee hänen nimekseen Junoix. Täydelliset isänmaalliset etunimilistat löydätte Tasavaltalaisnimien luettelosta, joka tulee noutaa lähimmästä vallankumousjaostosta. 

Uskollinen Isidore rakastaa salassa Mariannea ja suojelee häntä Maison de Luxessa käyviltä toinen toistaan sikamaisemmilta miehiltä ja vehkeilevältä Francoise-kurtisaanilta niin kauan kuin kykenee. Kun Marianne lopulta tajuaa, kuinka pilviä hipovan ritarillinen ja upea mies Isirore on, he joutuvat erilleen elämän heittelehtiessä rajusti ympärillä.

Isidore pääsee Napoleon Bonaparten perheen palvelukseen ja todistaa sielläkin luotettavuutensa monin tavoin. Marianne saa riuhtaistua itsensä kalkutanpillereiden ja Saden kurimuksesta ja osoittautuu ovelammaksi ja älykkäämmäksi kuin valtaapitävät miehet ovat uskoneetkaan. Kirja jää tietysti ihan sietämättömään cliffhangeriin, joka varmistaa sen että tuleva trilogian kolmas osakin on ehdottomasti luettava. 


maanantai 7. elokuuta 2017

Hell on Wheels







Kun ensimmäistä mantereen ylittävää rautatietä rakennettiin Amerikassa, valtavan rakennusporukan mukana kulki liikkuva telttakaupunki, jonka kuvaava nimi oli Hell on Wheels. Tämän hurjan, energisen, julman ja väkivaltaisen mobile cityn meininkeihin keskittyy eräs mielestäni parhaista länkkärisarjoista (heti Deadwoodin jälkeen!) koskaan.

Viime vuonna päättyneen sarjan viidennen ja viimeisen kauden loppujaksot tulivat äskettäin HBO Nordicille, ja katselimme ne mieheni kanssa melko pikaisessa tahdissa, sillä olimme jo ehtineet odotella näitä viimeisiä episodeja. Tapahtumat lähtivät alunperin liikkeelle tilanteesta, jossa Yhdysvaltojen sisällissota on juuri päättynyt, orjat on vapautettu ja Abraham Lincoln on murhattu. Kansakunta on niin jakautuneessa tilassa, että maan eri puoliskot yhdistävälle rautatielle on tilausta.

Union Pasific Railroadin työntekijäksi värväytyy muuan entinen etelävaltioiden sotilas Cullen Bohannon (Anson Mount), jonka pääasiallisena tavoitteena on kuitenkin löytää vaimonsa ja pienen poikansa tappamisesta vastuussa oleva mies. Bohannon osoittautuu päteväksi työssään ja nousee työnjohtajaksi ja juonittelevan pomonsa Thomas Durantin ( Colm Meaney) oikeaksi kädeksi. Sarjan protagonistina tapahtumia katsellaan ikäänkuin hänen kauttaan, mutta saamme huomata, että Bohannon itsekin on todella ristiriitainen persoona ja kaikki hänen tekonsa eivät välttämättä ole oikeutettuja.

Kun valtavalla rahamäärällä ja pääomalla tehdään jotakin suurta, mukaan liittyy tietysti kaikenlaista muutakin opportunismia. Ilotalot, saluunat, peliluolat, kirkot ja hotellit kulkivat Hell on Wheelsin mukana tarjoamassa raskaan ruumiillisen aherruksen väsyttämälle halpatyövoimalle sitä tekemistä mitä kukakin halusi vapaa-ajallaan tehdä. Eri sosioekonomisille luokille toki omanlaisensa- ja hintaisensa huvitukset. Peliin sekaantuu luonnollisesti myös pahiksia jotka haluavat osansa kakusta. The Swede (Christopher Heyerdahl) on yksi pätevimpiä kelmejä mitä olen tv-sarjoissa nähnyt. Pomon kirjanpitäjänä tutuksi tuleva, täydellisellä norjalaisaksentilla ( sillä the Swede on oikeasti siis norjalainen :D) puhuva ukkeli kerkiää sarjassa niin moneen kolttoseen, että hänen lopullinen kohtalonsa on hänelle tismalleen sopiva.

Henkilögalleria kautta linjan on äärimmäisen laatuunkäypää. Mahtavat roolit sarjassa tekevät ainakin räppäri Common Elam Fergusonina, vapautettuna orjana joka etsii uudenlaista elämää rautateiltä ja Robin McLeavy Evana, mojave-intiaanien kidnappaamana ja tatuoimana naisena. Muutenkin koko sarjan maailma on mahtava, intensiivisyydestään ja raakuudestaan huolimatta kaunis ja uskottava. Vaikka ihmisen henki oli tuolloin halpa, jollei suorastaan arvoton, on näidenkin tapahtumien realistinen kuvaaminen tärkeää. Kuvauspaikat ovat henkeäsalpaavia, lavasteet todenmukaisen karkeita ja hiomattomia kuten telttakaupungissa kuuluukin ja juonenkehittelyyn on käytetty selvästi paljon aikaa.

Tapahtumat muotoutuvat kausien edetessä, tyyppejä kuolee, lapsia syntyy ja fokus siirtyy ajoittain muihinkin asioihin kuin radan rakentamiseen. Mormonit, intiaanit, roistojoukkiot ja kiinalaiset tuovat omia käänteitä mukanaan ja vievät juonta erilaisiin suuntiin. Viimeisen kauden kilpailu radan rakentamisessa kahden suuryhtiön välillä palauttaa loppujen lopuksi kiskojen kolinan taas sarjan punaiseksi langaksi.
Tätä maailmaa tulee kyllä ikävä. Mistä löytäisi samantyyppisen karheankauniin sarjan johon uppoutua? Se jääkin etsintään, mutta kaikki te , jotka ette ole vielä kokeneet helvettiä pyörien päällä, suosittelen! :D