sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Nokisen tomumajan arvoitus


Bazar, 2017. 434 s.



Flavia on taas entisessä vauhdissaan uusimpien seikkailujensa pyörteissä. Toki nuori neitomme on järkyttynyt ja koti-ikäväinen jouduttuaan rahdatuksi Kanadaan asti Miss Bodycoten tyttökouluun, mutta se ei silti himmennä hänen veitsenterävää älyään ja huomiokykyään. Sillä juuri kun Flavia on saanut matka-arkkunsa raahattua huoneeseensa, hänen jalkoihinsa kierähtää takasta ruumis. Moinen kokemus saattaisi järkyttää useimpia alle 12-vuotiaita tyttöjä, mutta juuri tällaisissa tilanteissa Flavia on elementissään. Kuka hiiltynyt ruumis on ja miksi hänet oli tungettu savuhormiin? Maailmankaikkeudesta ei löydy pätevämpää tyyppiä tätä mysteeriä selvittämään.

Myös Flavian äiti Harriet oli opiskellut Miss Bodycoten sisäoppilaitoksessa ja Flavia saakin tuta mitä merkitsee olla niin kuuluisan ja arvostetun entisen oppilaan tytär. Flavian täti Felicity on selittänyt kuinka tärkeä henkilö Harriet oli, ja että Flavialta odotetaan vähintään samanlaisia urotekoja salaperäisten peltokanalintujen ryhmittymässä. Flavia saa tietää, että koulu on oikeastaan savuverho salatulle kulissientakaiselle toiminnalle, ja hän joutuu selvittämään mysteeriruumiin henkilöllisyyden lisäksi myös joidenkin oppilaiden arvoituksellisia katoamisia.

Kavalkadi uusia henkilöhahmoja vyöryy eteen, sekä koulun oppilaat että opettajat ovat suhteellisen eksentristä porukkaa, kirkkaimpana tähtenä (Flavian mielestä) murhasyytteistä vapautettu kemian opettaja, jonka mies kuoli selittämättömään myrkytykseen. Flavia kukoistaa kun saa opetusta uusimmilla laitteilla ja pätevimmiltä opettajilta, mutta samalla hän ihmettelee miksi kotipuolesta ei kirjoiteta kirjeitä tai oteta muuten yhteyttä "karkotettuun" tyttäreen. Tapahtumat kärjistyvät siihen pisteeseen, että Flavia löytää itsensä jälleen valtamerilaivasta matkalla takaisin kotiin. Seuraava, keväällä ilmestyvä kirja "Kolmasti naukui kirjava kissa" antaa ehkä jo osviittaa siitä, mihin suuntaan Flavian elämä tulee muodostumaan, ainakin toivottavasti. Peltokanalintujen ja fasaanipaistivoileipien tarkoitus on edelleenkin hiukan epäselvä...

Edellinen kirja "Kuolleet linnut eivät laula" tuntui jonkinasteiselta väliteokselta, mutta tässä tuoreimmassa opuksessa on jälleen vetävä ja mukaansatempaava tunnelma, vaikka emme saakaan viettää aikaa iki-ihanassa Buckshawin kartanossa. Voin suositella tätä kirjaa kaikille, ja kaltaisilleni Flavia-faneillehan tämä on ihan must. Lukemisiin!



sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas











Riipaiseva. Pelottava. Kaunis. Ahdistava.
Astuin elokuvateatterista pari tuntia sitten vaikuttuneena siitä, että tämä uusin versio kansallisklassikosta todellakin kannatti tehdä.

Olen lukenut sekä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan että Sotaromaanin ja lisäksi katsonut molemmat aikaisemmat elokuvaversiot, mutta tämä uusin herätti tunteita kiistattomasti eniten. Vaikka mikään tarinassa ei tullut yllätyksenä, tavallaan hahmoihin sitoutuminen ja heidän kohtaloissaan myötäeläminen yllätti. Taistelu- ja actionkohtaukset eivät hävinneet piiruakaan ulkomaisille esikuvilleen, ja rauhallisempien kohtausten unenomainen lyyrisyys vei mennessään.

Fokus oli hiukan eri suunnassa kuin aiemmissa leffaversioissa, tämä sotaelokuva oli sotakriittinen dissaamatta hetkeäkään niitä jotka rintamalla sen todellisen työn tekivät. Päärooleihin oli saatu lähestulkoon täydelliset esittäjät, erityisesti Jussi Vatanen Koskelana, Johannes Holopainen Kariluotona ja Eero Aho Rokkana vakuuttivat roolitöillään. Myös Aku Hirviniemi Hietasena osoittautui vallan mainioksi valinnaksi. Joitakin tunnetuimpia kohtia kirjasta oli jätetty pois, mutta tilalle oli tullut kotirintaman kuvailuja, jotka todellakin ansaitsivat paikkansa leffassa. Kotiin jääneiden kärsimys ei ollut loppujen lopuksi yhtään vähäisempää kuin rintamalla taistelleidenkaan.

Nämä "nuoret sankarit" käyvät jatkosodan vuosina läpi sellaisen kiirastulen, että nuoren pojan äitinä ei voi kuin rukoilla, ettei sellaista kukaan enää koskaan joutuisi kokemaan. Voi vain ihailla näyttelijäntyötä, jossa pienin vivahtein esitetään Suur-Suomea valtaamaan lähtevän rehvakkaan joukon muuttumisen sotaan väsyneiksi ja tappiomielialan raskauttamiksi zombieiksi. Kuolema heittää varjon heistä hilpeimpienkin kasvoille, ja osa rikkoutuu, jos ei fyysisesti niin ainakin henkisesti.

Sodan mielettömyys, kaikkien valtavien uhrausten määrä ja taakka, mikä siitä laskeutui jälkipolvien ylle. Voisiko joku, joka jollain tasolla kuvittelee sodan ratkaisevan yhtään mitään, katsoa tämän leffan ja kertoa onko edelleen samaa mieltä.

Kiitokset Aku Louhimiehelle loistavasta elokuvaelämyksestä.


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Jätän tämän vain tähän







Flavia, oi Flavia. On aina suuri päivä, kun bongaa kirjaston hyllystä niteen uusimpia seikkailujasi. Mahtavaa uppoutua niihin ja päästä mukanasi ruumiiden ja myrkkyjen makaabereihin maailmoihin. Näkemisiin!😁



lauantai 28. lokakuuta 2017

Sarjavertailua (Glitch vs. The Returned)

Vietin tyttäreni luona oikein leppoisan syyslomaviikon, jonka aikana oli mukava puuhastella kaikkea mitä normaalin työ/opiskeluarjen ja valtavien elämänmuutosten keskellä ei ole aikoihin ehtinyt.
Katsoimme mm. putkeen Netflixistä kaksi sarjaa jotka molemmat perustuvat ranskalaiseen Les Revenants-nimiseen tv-sarjaan.










Ensin tiirailimme aussiversion nimeltä Glitch, jota olikin mukava katsella jo pelkästään sen australialaisuuden takia. Turhan usein leffat ja sarjat joita katselee, ovat usa- tai brittituotantoja. Tämän kyseisen produktion down under -meininki ja ihanat australialaisaksentit tuntuivat hurmaavan tavallisuudesta poikkeavilta.

Mojovan rouhea meininki käynnistyi heti alkumetreiltä, kun syrjäisen Yoraana-nimisen pikkukaupungin hautausmaalla alkoi multaisia ruumiita kaivautua ylös haudoistaan. Seitsemän eri aikakausina kuollutta ihmistä heräsi henkiin elämänsä kunnossa mutta tajuamatta mitä oli tapahtunut. Paikalle ensimmäisenä saapunut poliisi James Hayes (Patrick Brammall) luulee että kyseessä ovat jonkinlaiset ryyppybileet, joiden aikana hautoja on tärvelty, mutta vietyään alastomana koikkelehtineen porukan paikallisen lääkärin Elishia McKellarin (Genevieve O´Reilly) luo terveysasemalle, alkaa totuus valjeta. Paljastuu että eräs haudasta nousseista on Jamesin kaksi vuotta sitten rintasyöpään kuollut vaimo Sarah.

Arvata saattaa, että tästä käynnistyykin melkoinen tapahtumasarja. Pidin siitä, ettei asioiden jokaista kulmaa tai syitä tapahtuneeseen kerrottu liian nopeasti, vaan vähä vähältä jokaisen ylösnousseen tarinaa kerittiin auki takaumien ja muistelmien muodossa. Erityisesti viihdyin Charlie Thompsonin, ensimmäisessä maailmansodassa taistelleen sotilaan tarinan mukana. Charlieta esittävä Sean Keenan on uskomattoman sopiva rooliinsa "vanhanaikaisen" herkänkomean ulkomuotonsa myötä. Ne silmät, huh!

Tarina jää ykköskauden lopussa mehevään cliffhangeriin, jonka takia haluan katsoa myös toisen seasonin, jahka se tiensä Netflixiin löytää. Voin suositella lämpimästi tätä sarjaa muillekin, vaikka se vähän outo ja viisto välillä onkin, heh.

Samantien perään katsoimme The Returned-sarjan, jonka premissi on sama kuin Glitchissä, kuolleet nousevat ylös pikkukaupungissa vuosien jälkeen. Tässä tapauksessa tarina oli melkoisen puhkikulunutta huttua yhdentekevine juonenkäänteineen ja epäkiinnostavine näyttelijöineen. Kukaan ei ollut erityisemmin yllättynyt, kun edesmenneitä omaisia ilmestyi takaisin kotikonnuille täysin muuttumattomina ja muutenkin reaktiot ylösnousemuksiin ja koko käsikirjoitus oli äärimmäisen epäuskottavaa. Keskiössä oli Winshipin perhe, jonka 16-vuotias koulubussionnettomuudessa 4 v. aikaisemmin kuollut tytär Camille (India Ennega) käveli täysissä pukeissa ja meikeissä takaisin kotiinsa tajuamatta mitä oli tapahtunut. Suunnattoman ärsyttävää oli esimerkiksi se, että Camillen kaksoissiskoa Lenaa esitti takaumissa India kaksoisroolissa, mutta nykyhetken tarinaan oli vaihtunut aivan eri näyttelijä, joka oli täysin erinäköinen. Se teki tarinan seuraamisesta kohtalaisen vaikeaa ensialkuun.

Muidenkin ylösnousseiden tarinat olivat huomattavasti aussiversiota vesitetympiä ja tylsempiä. Niistä ei jää liiemmälti jälkipolville kerrottavaa. Tämä kökkö kyhäelmä ei saanut toista tuotantokautta ja hyvä niin. Sen ensimmäisenkin katsomisessa oli täysi työ, enkä suosittele tätä kenellekään.


sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Outlander

Tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden pois täältä, tahtomattani. Elämä pyörteilee joskus niin vahvasti, että tuntee hukkuvansa, mutta nyt tuntuu että pää alkaa pysyä pinnan yläpuolella. Kirjoitushalut ja ennen kaikkea aika blogitekstien kirjoittamiseen ovat palanneet. Sen takia halusinkin tehdä postauksen ehkä suurimmasta obsessiostani sekä kirjallisuuden että tv-sarjojen saralla. 






Löysin Diana Gabaldonin kirjat joskus n. 12-13 vuotta sitten, kun Matkantekijä -sarjasta oli ilmestynyt neljä kirjaa. Jäin koukkuun kertalaakista, vaikka Muukalainen-romaanin aloitus, n. 100 ensimmäistä sivua oli aika pitkäpiimäistä luettavaa. Kirjathan kertovat Claire Randallista, toisen maailmansodan aikaisesta sairaanhoitajasta, joka matkallaan Skotlannissa aviomiehensä Frankin kanssa tempautuu mystisesti Stonehenge-tyyppisen kivikehän kautta menneisyyteen 1700-luvulle.

Siellä sisukas sankarittaremme tapaa Jamie Fraserin, skotin joka on ehkä kuuminta hottia koko kirjallisuuden mieshistoriassa. ( tähän joku hikeä pyyhkivä hymiö...) Olosuhteiden pakosta he joutuvat menemään naimisiin, mutta juttu ei osoittaudukaan miksikään mukavuus/pakkoavioliitoksi, vaan Claire ja Jamie rakastuvat toisiinsa aidosti ja oikeasti. Heidän tarinaansa seuraavat siis tällä hetkellä 8-osainen massiivisista tiiliskiviromaaneista koostuva kirjasarja sekä kolmannelle kaudelleen ennättänyt tv-sarja. 

Muistan tunteen kun neljä ensimmäistä romaania oli luettu eikä enempää ollut vielä ilmestynyt, tai ainakaan suomennettu...se tyhjyyden tunne ja valtava halu saada lisää sitä samaa muistutti varmaan jotakuinkin narkomaanin vieroitusoireita. En tarkalleen osaa osoittaa sormella, mikä näissä käsilihasten kestokykyä koettelevissa opuksissa on niin kiehtovaa, mutta tiedän että se on monien tekijöiden summa. Historiallinen konteksti vetoaa minuun aina. Puoleensavetävät henkilöhahmot ja paljon seksiä kirjoissa eivät myöskään ole varsinaisesti haitaksi. Yllättävät juonenkäänteet, vastoinkäymiset, niistä selviämiset, mahtavat sivuhahmot ja moneen suuntaan rönsyilevä tarina  addiktoivat ainakin minut todella pahasti.

Kirjoja on varsinaisen pääsarjan lisäksi myös monia muita, itse olen lukenut niistä pari, erään lempihahmoni Lord John Grayn elämää valottavat Lordin yksityisasia ja Lordi John ja veitsenterän veljeskunta. Diana Gabaldon on siis käsittämättömän tuottelias kirjailija. Tälläkin on toki varjopuolensa, mielestäni useampaa kirjoista olisi voitu editoida aika raskaalla kädellä. Uuvuttavan pitkät jaksot sotakuvioineen yms. jotka eivät vie juonta mihinkään suuntaan, voisi mielestäni jättää väliin ja keskittyä olennaiseen, Clairen, Jamien ja heidän jälkeläistensä ja lähipiirinsä tarinan kertomiseen. Siinäkin olisi jo enemmän kuin tarpeeksi.

Hienosti toteutettu tv-sarja on ollut kuitenkin créme de la créme ja piste i:n päälle. Tietenkään sarjassa ei ole voitu toistaa jokaikistä kohtausta kirjoista tismalleen samanlaisina ( se tuntuu joitakin hc-faneja hiertävän äärimmäisen pahasti), mutta adaptaationa ja omana taiteenlajinaan se on vallan mainio. Ja pakko vielä päivitellä, kuinka mahtava tyyppi löydettiinkään esittämään Jamie Faseria; Sam Heughan on minun silmissäni täydellinen JAMMF. (eli James Alexander Malcolm MacKenzie Fraser) Eikä myöskään Caitriona Balfen Claire jää jälkeen vähääkään. Harvalla naisnäyttelijällä on samanlainen paine olla sarjan päätähti, mutta ainakaan Caitin suoritukseen se ei tunnu vaikuttavan, hän suoriutuu osastaan mallikkaasti.  Yle on tänä vuonna hienosti kartalla ja esittää uusinta kautta vain parin viikon viiveellä Starz-kanavan esityksiin.

Jos valtaviin tiiliskiviromaaneihin tarttuminen pelottaa, suosittelen ainakin katsomaan Outlander-sarjaa tv:stä. Kohtsillään ovat edessä ehkä kutkuttavimmat hetket koko sarjassa, ainakin tähän mennessä. Mielenkiinnolla katselen, onko tv-versiossa päästy likikään samoihin sfääreihin kuin kirjoissa. Uskon ja toivon, etten tule pettymään. :D

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Teemestarin kirja





Teos, 2012. 256 s. 


Minä rakastan kirjoja. Joskus rakastan niitä erityisen paljon, kuten nyt, kun omassa elämässäni pyörii sellainen turbulenssi että hengittäminenkin sattuu. Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja kietoi minut soljuvaan syleilyynsä ja lohdutti minua kauniilla, virtaavilla lauseillaan paremmin kuin mikään muu olisi niinä hetkinä voinut tehdä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, kun maapallon vesivarannot ovat käymässä uhkaavan vähiin. Talvet ovat ilmastonmuutoksen myötä kadonneet maailmasta ja merenpinta on noussut niin että Uudessa Skandinaviassa on asuttavia alueita enää Lapissa. Jonkinlainen ympäristökatastrofi on myös tehnyt alueita asumattomiksi ja vesivarantoja myrkyllisiksi. Armeijan diktatuuri on ottanut vallan, ja ihmisten vedenkulutusta säädellään armottomasti. 


Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaan, jota ei ole. 

Noria Kaitio on nuori teemestarin tytär, jolle isä on siirtämässä arvoaan ja salaisia tietojaan pikkuhiljaa. Kun isä paljastaa tyttärelleen salaisuuden, jonka vain suvun teemestarit ovat tienneet kautta aikojen, alkaa kaikki Norian elämässä vähä vähältä muuttua. Noria ja hänen paras ystävänsä Sanja löytävät entismaailman esineistä koostuvasta valtavasta muovihaudasta salaperäisiä hopeisia kiekkoja ja muita laitteita joiden käyttötarkoituksen tytöt oivaltavat sattumalta.

Kiekkojen sisältämästä tiedosta ja teemestarien vanhoista päiväkirjoista tytöt tajuavat, että heille koko elämän ajan syötetty historiantieto saattaakin olla vääristeltyä. Ehkä Menetetyillä mailla olisikin jotain, mikä voisi pelastaa ihmiskunnan tulevaisuuden. Kun tytöt huomaavat että armeijan verkko heidän ympärillään alkaa kiristyä, he tekevät uhkarohkean suunnitelman. Mutta onnistuuko se? Kirjan tihenevä tunnelma kietoi minut täysin pauloihinsa ja kun loppu koitti, olin hyvin iloinen että myös Itärannan seuraava teos on odottamassa lukemistaan yöpöydällä.


Vaikka Teemestarin kirja on suhteellisen pahaenteistä scifiä ja tapahtumat dystooppisen ankaria, päällimmäisenä siitä jäi mieleen suunnaton kauneus. Kirjan kieli on niin lohduttavan rauhallista, luontevaa ja tyynnyttävää, että koki valaistuneensa kun lukeminen oli ohi. Kuoleman, elämän ja veden ikiaikainen liitto tuotiin esille viisaasti ja samalla nousi taas hieman pelottava tunne siitä, mihin olemme ihmiskuntana menossa. Osaammeko varjella maailmaa kuvatunlaiselta katastrofilta vai onko se vain vääjäämätön ajan kysymys? Ihan mahtavaa että joku laittaa pohdiskelemaan näitä teemoja. En ihmettele yhtään että kirja on menestynyt myös ulkomailla ja saanut tukuittain palkintoja. Seuraavaksi aion lukea suurella innolla Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin. 



torstai 10. elokuuta 2017

Corpus


Gummerus, 2017. 584 s. 



Tämän kesän ensimmäisen lukumaratonin aikaan luin Milja Kauniston Luxuksen ja heti perään Purppuragiljotiini-trilogian toisen osan, Corpuksen. Ranskan vallankumouksen ja tasavaltaistumisen pyörteissä kului 1134 sivua kuin siivillä. Aistillisuus oli edelleen suuressa roolissa tarinassa, unohtamatta salaliittoja, väkivaltaa ja pyörteilevää juonta. Valta turmelee, viettelee ja vie tuhoon.

Ensimmäisessä osassa alkanut tarina pyövälinkisälli Isidoren ja aateluutensa menettäneen kreivitär Mariannen seikkailuista jatkuu vielä astetta tummemmissa merkeissä. Toki giljotiini välähteli jo Luxuksessa tiuhaan tahtiin, mutta nyt ollaan vallankumouksen kenties synkimmässä vaiheessa, terrorin ajassa. Kuningas ja kuningatar menettävät päänsä, mutta heidän jäljiltään jää salaisuus, jonka suojelemisessa sekä Marianne että Isidore käyttävät paljon aikaa.

Maison de Luxe, ylellinen ilotalo saa harjoittaa tointaan yllättävän kauan, vaikka kaikenlaiset pröystäilyn merkit ovat tavallisilta kansalaisilta, jopa ex-aatelisilta kiellettyjä. Marianne aiheutti minulle harmaita hiuksia jäämällä koukkuun Markiisi de Saden avokätisesti jakelemiin kalkutanpillereihin. Aika kauan kesti, että ylellisyyksiä haikaileva kreivitär löysi sisäisen vahvuutensa ja tajusi että menneisyyteen ei ollut paluuta. Ranskassa oli alkanut täysin uusi aika, kaikilla oli oltava tasavaltalaisnaamio päällä, vaikka ei aidosti olisi vallankumouksen airueen Robespierren oppeihin uskonutkaan.


Täysin käsittämättömät ja totalitaariset säännöt ottavat vallan Ranskassa.  Kellonajat, kuukausien nimet ja jopa ihmisten etunimet muutetaan uuteen uskoon monarkian ja katolilaisuuden kadotessa ihmisten elämästä. Teloitetuksi voi joutua pelkän epäilyn perusteella, ja epäilyyn ei tarvita sen kummempia syitä kuin vaikka vääränlainen pukeutuminen tai tapa kävellä. Kaikki kuninkaallinen on häpäistävä, jopa hautakammiot revitään auki ja ruumiit saavat tuta mitä vallankumous tarkoittaa. 


Kansalaiset! Vapauden nimessä, luopukaa teitä kahlitsevista monarkistisista ja taikauskoisista katolisista etunimistä. Fructidor-kuussa syntyneet lapset on nimettävä seuraavan esimerkin mukaisesti. Mikäli teille on esimerkiksi syntynyt poikalapsi 14. päivä Fructidor-kuuta, pähkinän päivänä, illalla kello neljän ja viiden lyöntien välillä, on hänen nimensä Punoix. Jos lapsi on tyttö ja syntynyt kello neljän ja viiden lyöntien välillä aamulla, tulee hänen nimekseen Junoix. Täydelliset isänmaalliset etunimilistat löydätte Tasavaltalaisnimien luettelosta, joka tulee noutaa lähimmästä vallankumousjaostosta. 

Uskollinen Isidore rakastaa salassa Mariannea ja suojelee häntä Maison de Luxessa käyviltä toinen toistaan sikamaisemmilta miehiltä ja vehkeilevältä Francoise-kurtisaanilta niin kauan kuin kykenee. Kun Marianne lopulta tajuaa, kuinka pilviä hipovan ritarillinen ja upea mies Isirore on, he joutuvat erilleen elämän heittelehtiessä rajusti ympärillä.

Isidore pääsee Napoleon Bonaparten perheen palvelukseen ja todistaa sielläkin luotettavuutensa monin tavoin. Marianne saa riuhtaistua itsensä kalkutanpillereiden ja Saden kurimuksesta ja osoittautuu ovelammaksi ja älykkäämmäksi kuin valtaapitävät miehet ovat uskoneetkaan. Kirja jää tietysti ihan sietämättömään cliffhangeriin, joka varmistaa sen että tuleva trilogian kolmas osakin on ehdottomasti luettava. 


maanantai 7. elokuuta 2017

Hell on Wheels







Kun ensimmäistä mantereen ylittävää rautatietä rakennettiin Amerikassa, valtavan rakennusporukan mukana kulki liikkuva telttakaupunki, jonka kuvaava nimi oli Hell on Wheels. Tämän hurjan, energisen, julman ja väkivaltaisen mobile cityn meininkeihin keskittyy eräs mielestäni parhaista länkkärisarjoista (heti Deadwoodin jälkeen!) koskaan.

Viime vuonna päättyneen sarjan viidennen ja viimeisen kauden loppujaksot tulivat äskettäin HBO Nordicille, ja katselimme ne mieheni kanssa melko pikaisessa tahdissa, sillä olimme jo ehtineet odotella näitä viimeisiä episodeja. Tapahtumat lähtivät alunperin liikkeelle tilanteesta, jossa Yhdysvaltojen sisällissota on juuri päättynyt, orjat on vapautettu ja Abraham Lincoln on murhattu. Kansakunta on niin jakautuneessa tilassa, että maan eri puoliskot yhdistävälle rautatielle on tilausta.

Union Pasific Railroadin työntekijäksi värväytyy muuan entinen etelävaltioiden sotilas Cullen Bohannon (Anson Mount), jonka pääasiallisena tavoitteena on kuitenkin löytää vaimonsa ja pienen poikansa tappamisesta vastuussa oleva mies. Bohannon osoittautuu päteväksi työssään ja nousee työnjohtajaksi ja juonittelevan pomonsa Thomas Durantin ( Colm Meaney) oikeaksi kädeksi. Sarjan protagonistina tapahtumia katsellaan ikäänkuin hänen kauttaan, mutta saamme huomata, että Bohannon itsekin on todella ristiriitainen persoona ja kaikki hänen tekonsa eivät välttämättä ole oikeutettuja.

Kun valtavalla rahamäärällä ja pääomalla tehdään jotakin suurta, mukaan liittyy tietysti kaikenlaista muutakin opportunismia. Ilotalot, saluunat, peliluolat, kirkot ja hotellit kulkivat Hell on Wheelsin mukana tarjoamassa raskaan ruumiillisen aherruksen väsyttämälle halpatyövoimalle sitä tekemistä mitä kukakin halusi vapaa-ajallaan tehdä. Eri sosioekonomisille luokille toki omanlaisensa- ja hintaisensa huvitukset. Peliin sekaantuu luonnollisesti myös pahiksia jotka haluavat osansa kakusta. The Swede (Christopher Heyerdahl) on yksi pätevimpiä kelmejä mitä olen tv-sarjoissa nähnyt. Pomon kirjanpitäjänä tutuksi tuleva, täydellisellä norjalaisaksentilla ( sillä the Swede on oikeasti siis norjalainen :D) puhuva ukkeli kerkiää sarjassa niin moneen kolttoseen, että hänen lopullinen kohtalonsa on hänelle tismalleen sopiva.

Henkilögalleria kautta linjan on äärimmäisen laatuunkäypää. Mahtavat roolit sarjassa tekevät ainakin räppäri Common Elam Fergusonina, vapautettuna orjana joka etsii uudenlaista elämää rautateiltä ja Robin McLeavy Evana, mojave-intiaanien kidnappaamana ja tatuoimana naisena. Muutenkin koko sarjan maailma on mahtava, intensiivisyydestään ja raakuudestaan huolimatta kaunis ja uskottava. Vaikka ihmisen henki oli tuolloin halpa, jollei suorastaan arvoton, on näidenkin tapahtumien realistinen kuvaaminen tärkeää. Kuvauspaikat ovat henkeäsalpaavia, lavasteet todenmukaisen karkeita ja hiomattomia kuten telttakaupungissa kuuluukin ja juonenkehittelyyn on käytetty selvästi paljon aikaa.

Tapahtumat muotoutuvat kausien edetessä, tyyppejä kuolee, lapsia syntyy ja fokus siirtyy ajoittain muihinkin asioihin kuin radan rakentamiseen. Mormonit, intiaanit, roistojoukkiot ja kiinalaiset tuovat omia käänteitä mukanaan ja vievät juonta erilaisiin suuntiin. Viimeisen kauden kilpailu radan rakentamisessa kahden suuryhtiön välillä palauttaa loppujen lopuksi kiskojen kolinan taas sarjan punaiseksi langaksi.
Tätä maailmaa tulee kyllä ikävä. Mistä löytäisi samantyyppisen karheankauniin sarjan johon uppoutua? Se jääkin etsintään, mutta kaikki te , jotka ette ole vielä kokeneet helvettiä pyörien päällä, suosittelen! :D







keskiviikko 2. elokuuta 2017

Saturnuksen viettelys



Like, 2016. 286 s. 




Taas omaan henkilökohtaiseen haasteeseeni (lue enemmän uusia suomalaisia naiskirjailijoita!) tuli ennenlukematon nimi plakkariin, Stinke A. Itäniemi. Hänen esikoisromaaninsa Saturnuksen viettelys on niin erikoislaatuinen teos, että on aavistuksen verran  haasteellista yrittää arvioida sitä.

Kirjan päähenkilöitä ovat Sanna ja Ilari, joiden elämät kietotuvat yhteen sairaalloiseksi piirileikiksi ja eräänlaiseksi psykologiseksi kokeeksi. Sanna on ahdistunut opiskelu- ja työelämän paineissa niin, että on romahtamispisteessä. Saturnus (hulluus? paniikkihäiriö?) viettelee Sannaa ja hän pyytää apua lääkäriksi opiskelevalta Ilarilta, joka kuuleman mukaan tietää tekniikan, "jolla tehdä hänestä se, joksi hän on tuleva".

Ilari, eli Hän, kuten Sanna miestä kutsuu, aloittaa karmaisevaan vallankäyttöön perustuvan kokeensa, jossa Sanna hajotetaan pieniksi palasiksi monin eri tavoin. Muiden muassa nälkiinnyttäminen, lihottaminen, seksuaalinen hyväksikäyttö, mielisairaala, hylkääminen, prostituutio ja strippaus kuuluvat näihin erittäin kyseenalaisiin keinoihin. Sanna pääsee kuitenkin tiloihin jossa hän alkaa muistaa tukahdutettuja lapsuudenkokemuksia, jotka mahdollisesti ovat olleet ahdistuksen ja pahoinvoinnin takana.

Näistä henkilöistä ei ota selvää, ovatko he hyvällä asialla, mutta tietämättömyyttään ajautuvat ihan kammottaviin tilanteisiin, vai ovatko he kertakaikkiaan niin itsekkään typeriä, etteivät tajua mistään mitään. Nuorista ihmisistä on toki kysymys, ja nuorenahan sitä tekee kaikenlaista hullua...nämä kaksi vievät sen hulluuden silti ihan äärirajoille. On kirjassa ihan mielenkiintoista pohdintaa rakkauden ja ihmisyyden olemuksesta ja filosofisia mietteitä yhteiskunnan eri kulmista, mutta karut ja puistattavat tapahtumat nousevat lukukokemuksessa kuitenkin päällimmäisiksi.

Kirjan kieli on ihan mieletöntä tajunnanvirtaa, ja suhteelliseen lyhyeen kirjaan on saatu sisällytettyä paljon tapahtumia, tylsiä hetkiä tässä ei pääse tulemaan. Siitä huolimatta tämäntyyppiset kirjat eivät ole suosikkejani. Elämän karut, synkät ja pimeät puolet tulevat niin lähelle ja konkreettisiksi, että oli miltei väkipakolla luettava kirja loppuun. Jos tämä olisi ollut jokin tiiliskiviromaani, en olisi halunnut käyttää aikaani näin rauhattomien ja pessimististen henkilöiden tarinan seuraamiseen. Nyt tämän sai luettua yhdessä illassa ja hyvä niin.

Lahjakkaasta kirjoittajasta on selvästikin kyse, toivotaan että Itäniemi jatkaa kirjoittamista vastedeskin.



sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Pikku Pegasos


Otava, 1980. 288 s. Kuvitus Jori Svärd.




Runous on aivan mahtava aarreaitta, josta ammentaa sisältöä hetkiin lasten kanssa. Moni muksu, joka ei välttämättä jaksa (vielä) keskittyä kovin pitkiin satuihin, kuuntelee kuitenkin mielellään loruja tai runoja. Itsestänikin niitä on tosi hauska lukea ääneen. Lapsen kieli, puhe, mielikuvitus ja tunneilmaisu kehittyvät kun hänelle luetaan mahdollisimman paljon.

Pikku Pegasos : 400 kauneinta lastenrunoa (toim. Kaarina Helakisa) on varsinainen lasten klassikkorunojen perusteos. Vuonna 1980 ensimmäisen kerran julkaistu teos esittelee melkoisen kavalkadin Suomen tunnetuimpia lastenrunoja, kirjoittajina mm. Kirsi Kunnas, Marjatta Kurenniemi, Aale Tynni ja Lauri Viita. Joukkoon mahtuu monenmoista sanataidetta, ihan  sormiloruista ja äänneharjoituksista:


" Riisin raasin rusina, kärrynpyöriä tusina "

" Ynneli jynneli jyrinä, yltyy hyttysen hyrinä " 


tuttuakin tutumpiin loruihin: 


" Körö körö kirkkoon,
papin muorin penkkiin,
ruskealla ruunalla, 
valkealla varsalla,  
 kolipäällä koiralla,
kirjavalla kissalla, 
laukkipäällä lampaalla - 
peltojen ylitse,
aitojen alitse, 
kilikello kaulassa, 
punaisessa nauhassa, 
pom pom, pom pom, pom! "


     

 Onhan siellä myös ihanan haikeita loppusoinnillisia vanhan ajan runoja:

 

"Kauppa on täynnä mahdottomuutta, 
siinä on kaikkea vanhaa ja uutta: 
peninkulmansaappaat, viisasten kivi, 
Aladdinin lamppuja pitkä rivi. 
Lentävä matto, noidan luuta,
taikurin hattu ja paljon muuta 
kissan siivet ja linnun maito, 
siellä on purkissa tieto ja taito. 
Mutta mistään ei saa semmoista taikaa, 
joka takaisin toisi mennyttä aikaa." 


Ja osa oli aika karuja :D

Tai tai taipaleen ämmä,

katkaisi viisaalta vasikalta hännän,

teki siitä kirnun männän, 
kirnusi sillä leiviskän voita.
Missä se voi?
Susi sen söi.
Missä se susi?
Kirves sen tappoi.
Missä se kirves?
Kannon päässä.
Missä se kanto?
Mätäni pois. 



Osa runoista oli aikansa eläneitä sanastoltaan, niissä puhuttiin esim. neekereistä tai mustalaisista, mikä ei tietenkään ole tänä päivänä korrektia. Itseäni miellyttivät eniten Immi Hellénin, Laura Latvalan, Ilse Saareksen ( rakastin Pikku Akka-kirjaa lapsena!) ja Kirsi Kunnaksen runot. Jonkinlaista nostalgiaa niissä varmasti on, ehkä sentyyppisiä runoja on eniten kuullut lapsuudessa ja kouluikäisenä. Lapsista hauskimpia olivat ne joissa toistettiin hassuja sanoja, joissa oli erikoinen rytmi tai joissa yritettiin vaikeita sanayhdistelmiä kuten "yksikseskös yskiskelet" tms.

Tämä kokoelma esittelee vanhempaa lastenrunoutta todella kattavasti. Uudemmista runoista on myös omia kokoelmia, joihin kannattaa myös ehdottomasti tutustua. Oman työn parhaita puolia on, että saa lukea ääneen ja tutustua monenlaiseen lastenkirjallisuuteen. 



Kuun vene on ikkunan takana.
se kimaltaa kuin lasi.
Pane silmäsi kiinni, lapsonen,
nuo pienet ikkunasi. 
Kuun vene on ikkunan takana.
Se kimaltaa ja kiikkuu.
Ja kukka ruukussa liikahtaa.
Ja ikkunaverho liikkuu. 
Kuun vene on ikkunan takana.
Kuun vene vartoo lasta.
Saat aamulla kertoa, mihin se vei, 
kun nouset nukkumasta. 
(Aale Tynni)







keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kaikki minkä menetimme

Minerva, 2017. 250 s. 

Inhorealismi ja tragikoomisuus kamppailivat viistolla pinnalla ja muodostivat vyyhden, josta syntyi Riina Paasosen esikoisteos Kaikki minkä menetimme. Harvemmin jaksaa sellainen kirja, jossa ei ole ainoatakaan miellyttävää henkilöä ja aika vähän miellyttäviä tapahtumiakaan, pitää mielenkiintoa yllä niin että sen jaksaisi lukea loppuun. Tämän kyseisen teoksen kohdalla niin kuitenkin tapahtui, jostain kumman syystä minun täytyi saada tietää mitä tälle hirvittävälle perheelle, josta kirja kertoo, oikein loppujen lopuksi tapahtuu.

Tapahtumat sysäytyvät liikkeelle kun perheen isä Johannes ajaa supikoiran päälle autollaan, ja ottaa elätiksi sen yksinjääneen puolison. Kipakka Orvokki-vaimo on täysin kyllästynyt nyhjäkemieheensä ja mielestään epäonnistuneisiin lapsiinsa Auraan ja Arviin. Lapset ovat jo nuoria aikuisia, mutta asuvat edelleen kotona vanhempiensa kanssa. Arvi on ollut lahjakas taiteilija ja oppilas joka on nyttemmin lyyhistynyt sisäisten paineidensa alla, eikä enää liikahdakaan kotoaan mihinkään. Aura on huomaamaton hiirulainen joka tempoilee tylsässä työssään ja idolisoi vankilassa istunutta lahkosaarnaaja Maria Åkerblomia.

Minkäänlaisia selityksiä sille, miksi perheen suhteet ovat niin tulehtuneet, ja miksi kaikki rimpuilevat niin hirmuisissa kriiseissä, ei anneta. Toki Johanneksen ja Orvokin parisuhde ja vanhemmuus eivät ole mitenkään ihanteelliset, ja ehkä asiat ovat olleet huonolla tolalla jo pidempään. Johanneksen päättämättömyys ja ressukkamaisuus selittyy tosin hänen äitinsä Tuovin ilmestyessä kuvioihin, vanha rouva on niin sietämätön päällepäsmäri ja negatiivisuuden sanansaattaja että hänen karua kohtaloaan kirjan tapahtumissa ei sure lainkaan.

Perheen talo lahoaa ympärillä kuin symbolina siellä sinnitteleville onnettomille ihmisparoille, joista ensimmäisenä irtioton tekee Orvokki. Hän ottaa ja häipyy kolmekymppisen rakastajansa Kain (joka on kaikin lisäksi Johanneksen serkku) luokse asumaan. Onko hän sielläkään silti onnellinen, voiko niin kriittinen ja ylemmyydentuntoinen persoona ylipäätään kokea onnea kenenkään kanssa, jää lukijan arvailtavaksi. Sisarusten välinen kanssakäyminen on myöskin väliin melko normeista poikkeavaa, eikä tällaisellekaan toiminnalle anneta paljon selityksiä. Nuoret tuntuvat olevan todella hukassa itsensä kanssa ja varsinkin Arvi ammattiavun kipeässä tarpeessa.

Orvokin lähdettyä ja hänen lemmikkikoiransa Pyhän-Hengen kuoltua, Johannes päästää supikoira Volmarin taloon sisälle mellastamaan, ja miehen elämä alkaa pyöriä lähestulkoon yksinomaan supikoiran tarpeiden ympärillä. 


" Ylöspäin viettävät silmät tuijottivat herkeämättä. Eläin avasi ja sulki suutaan esitellen pieniä alahampaitaan. Poskikarvat pörröttivät. Turkki kohosi pidempänä niskasta. Sen poikkiraidat ja vivahteikkaat sävyt sulautuivat toisiinsa. Nyt Johannes tajusi, mitä Orvokki tarkoitti puhuessaan häivyttämisestä tai taiteesta ylipäätään. Edessä oli puhdas mestariteos. "


Piha jää hoitamatta ja talo siivoamatta kun isä ja lapset tempautuvat suhteellisen groteskien tapahtumien pyörteisiin.( Sieluni silmin voin nähdä tästä tehdyn elokuvan, Aku Louhimies ohjaajana Pahan maan tyyliin ja pääosassa vaikkapa Mikko Kouki.) Kenties villin ja vapaan eläimen läsnäolo vapauttaa jotakin myös kirjan henkilöiden sisimmässä, sillä loppua kohti kuitenkin valo alkaa kajastaa jostain kaukaa ja antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta kaikille.

Omintakeisen teoksen oli Riina Paasonen onnistunut luomaan, kiitokset kirjailijalle siitä. Taas uusi suomalainen naiskirjailija plakkarissa itselläni, (hyvä minä 😊) kiinnostuneena jään odottamaan hänen tulevia teoksiaan. 



maanantai 24. heinäkuuta 2017

Ready Player One





80-luvun penskaa ilahdutti aikoinaan suuresti Ernest Clinen scifi-romaani Ready Player One (suom. 2012), muistan jo silloin lukiessani ajatelleeni että siitä tulisi MAH-TA-VA elokuva. Toinen mietteeni heti perään oli tosin että se olisi kyllä pirun vaikeaa ja kallista tehdä. ;D Elokuvaoikeudet kirjaan oli ostettu jo ennen kirjan ilmestymistä, ja pikkuhiljaa asiat ovat Steven Spielbergin ohjauksessa edenneet siihen pisteeseen, että leffasta on ilmestynyt jo ensimmäinen traileri San Diegon Comic Con -tapahtumassa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat dystooppiseen lähitulevaisuuteen, vuoteen 2044. Energiakriisit, ilmastonmuutoksen aiheuttama kuivuus ja köyhyys ovat repineet Maan niin hajalle, että suurin osa porukasta elää mieluummin tietokoneidensa ja 3D-lasiensa ja -pukujensa kautta virtuaalitodellisuudessa nimeltä OASIS. Siellä tuhansien planeettojen utopiassa kaiken vapaa-aikansa viettää myös nuori Wade Watts (elokuvassa Tye Sheridan), avatarinaan "egg hunter" Parzival. 


Koko OASIS-maailman luoja, James Halliday, on käynnistänyt kuollessaan maailmanlaajuisen pelin, jossa hänen valtavan omaisuutensa voittaa se pelaaja joka ensimmäisenä ratkaisee 3 arvoitusta ja löytää OASIKSEN syövereistä legendaarisen Easter eggin. Wade ratkaisee sattumalta mahdottomana pidetyn ensimmäisen arvoituksen, ja kohta peli ryöpsähtää toden teolla käyntiin. Waden kilpailijoina mutta myös tovereina pelissä ovat mm. Aech, hänen paras ystävänsä ja Art3mis, Waden salainen cyberihastus. Tottakai miljardiomaisuutta ovat tavoittelemassa lukemattomat muutkin, mukaanlukien riistoyhtiö IOI, joka haluaisi koko OASIKSEN hallintaansa ja maksulliseksi käyttäjille. 

Kirjassa viitataan jatkuvalla syötöllä 80-luvun elokuviin, peleihin, tv-sarjoihin, musiikkiin ja muihin populaarikulttuuriaiheisiin, ja jopa pelin kolmen arvoituksen ratkaisut liittyvät usein näiden asioiden syvälliseen tuntemukseen. Waden onneksi hän on viettänyt kurjasta elämästään suurimman osan perehtyen virtuaalisesti näihin teemoihin. Itseäni hykerrytti tietysti lukea omaan lapsuuteen ja teini-ikään leimallisesti kuuluneista asioista, ja elokuvana kokemus saattaa olla myös erittäin mielenkiintoinen. Onhan ohjaaja Steven Spielberg niin tunnusomainen 1980-luvulle senaikaisine elokuvineen kuten E.T. , Paluu Tulevaisuuteen-trilogia  ja Indiana Jones-leffat. Hän joutuu (tai pääsee) siis uppoutumaan omaankin tuotantoonsa melko syvälle Ready Player One:a tehdessään. (80-luku on muutenkin ollut viime aikoina pinnalla esim. mahtavassa Stranger Things -sarjassa.)

Kirja on varsinaisen elämys, vauhtia, vaarallisia tilanteita ja huumoria täynnä. Itse en ikinä ole ollut isommin scifin ystävä, mutta tämä teos koukutti minut täysin. Vaikka se ei todellakaan ole mitään korkeakirjallisuutta, niin sen viihdyttävyys ja mukaansatempaavuus korvaavat mahdolliset kirjalliset puutteet. Henkilöhahmot ja heidän interaktionsa eivät ole niin syvällisiä kuin ne voisivat olla, sillä pelin ja OASIKSEN tapahtumat ovat tarinan keskiössä, mutta silti tämän kirjan kanssa kulutti hyvin mieluusti aikaa. Aion kyllä mennä katsomaan myös leffan, jahka se valkokankaille ehtii keväällä 2018. Suosittelen ehdottomasti muillekin. :)



lauantai 22. heinäkuuta 2017

Tuulen suku

Tuulen suku, Atena 2016.  216 s. 


Olen jo jonkin aikaa tsempannut itseäni lukemaan enemmän kotimaista kirjallisuutta, ja varsinkin itselleni tuntemattomien naiskirjailijoiden teoksia. Ja voi pojat miten mahtaviin kirjoihin ja kirjailijoihin sitä onkaan saanut tutustua! Harmillisen paljon tulee luettua käännöskirjallisuutta, mutta voin sanoa, etteivät nämä suomalaiset naiskirjailijat jää tippaakaan jälkeen ulkomaisista kolleegoistaan.

Bongasin jälleen kirjastoauton hyllystä itselleni uuden tuttavuuden, Satu Grönroosin. Huomasin vasta luettuani Tuulen suku-kirjan, että sille olisi ollut edeltävä osakin, Lumen syli. Täytyy etsiä sekin luettavaksi jossain vaiheessa. Tuulen suku toimii kyllä myös ihan itsenäisenä teoksena, en osannut kaivata siihen mitään esitarinaa eikä tarinassa edes mielestäni viitattu edeltäviin tapahtumiin mitenkään erityisesti. 


Kirjassa on meneillään vuosi 1974, on kesä ja Abba on vastikään voittanut euroviisut Waterloo-kappaleellaan. 13-vuotias Helmi-tyttö jää viisivuotiaan pikkusiskonsa Sofian kanssa kahdestaan kotiin, kun äiti joutuu sairaalaan. Äiti on ollut jo muutenkin väliin poissaoleva hahmo, tyttöjensä mielestä läsnä mutta poissa, aina haikailemassa jonnekin muualle, parempiin paikkoihin. 




" Et ymmärrä, miten raskasta on elää kun taivas tempoo ja maa vetää. Siksi olen tällainen, vähän venynyt. En lintu mutta en oikein ihminenkään, äiti huokaisi. "


Helmi ei koe uutta vastuutaan kovin helppona asiana, siskosta on paljon huolta puuronkeittämisineen ja tarhaan viemisineen, kun olisi parempaakin tekemistä, kuten harjoitella Abban tanssiliikkeitä parhaan kaverin Mervin kanssa.

Teini-iän ailahtelut ja tunnepuuskat on kuvattu mielestäni hyvin, Helmi on uskottava, joskaan ei kovin miellyttävä hahmo oikukkaine mielenvaihteluineen. Pikku-Sofian lapsenmieli tuodaan esille myös todentuntuisesti. 70-luvun tunnelma on hienosti läsnä asiaan kuuluvine tv-ohjelmineen ja ajankuvineen. Juuri kun tytöt ovat katkeamaisillaan äidinikävän ja uuden tilanteen alle, saapuu paikalle Nainen, jonka Helmi päättelee olevan kunnan kodinhoitaja. Tytöt ilahtuvat saadessaan jonkun auttamaan kotitöissä, mutta Nainen osoittautuu melko kummalliseksi, hän istuttaa parvekkeen täyteen mustia kukkia, nukkuu äidin sängyssä työajoista välittämättä ja ilmestyy paikalle ja häipyy milloin tahtoo.

Tyttöjen asuinkerrostalo uudenuutukaisessa Pupuhuhdan lähiössä on täynnä mitä erilaisempia persoonia, ja osalla heistä on suuri rooli tyttöjen selviämisessä yksinäisen kesän läpi. Helmin mieli kehittää erilaisia selvitymiskeinoja hankalassa tilanteessa ja fantasiaelementit alkoivat loppua kohden ottaa niin suurta roolia teoksessa, että sinällään kauniilla kielellä kirjoitettu kirja alkoi vähän tökkiä. Maaginen realismi ei ehkä kuitenkaan ole ominta alaani kirjoissa joita luen. Kasvutarinana ja uuden oppimisen kuvauksena kirja oli kuitenkin hieno, ja pidin siitä paljon. Olen lisäksi enemmän kuin tyytyväinen  että löysin jälleen tuoreen ja innovatiivisen kirjailijan, jonka teoksia voisi lukea enemmänkin. 




lauantai 15. heinäkuuta 2017

Café Antique




Jos ikinä satutte käymään Fiskarsissa, kuten itse kesälomareissullani tein viime viikolla, suosittelen ehdottomasti piipahtamaan ehkä ihanimmassa kirjakahvilassa ikinä; Café Antiquessa.

Kirjakaupan ja kahvilan yhdistelmä on vallan mainio, siemaillessasi kupposen kuumaa korvapuustin kera, voit ihailla sisustuksessa käytettyjä kauniita antiikkiesineitä ja katsella minkälaisia taide-, käsityö-, keräily-, ja historiakirjoja hyllyistä löytyy. Itsellä ainakin sielu lepäsi ja mieli rauhoittui niin kauniissa ja inspiroivassa ympäristössä. Menkäähän käymään kaikki kynnelle kykenevät, mikäli liikutte Raaseporin suunnalla. Koko kylä itsessäänkin on idyllisyyden perikuva, siellä kelpaa käyskennellä kierros jos toinenkin. 





Toinen kiinnostava kirjoihin liittyvä kohde tänä kesänä on Turun tuomiokirkon Kijkin kappelissa esillä oleva " Kiriat - Bökar " -näyttely, jossa oli runsaasti esillä varhaisimpia suomenkielisiä kirjoja ja niiden jäljennöksiä. Missale Aboensen, ensimmäisen Suomea varten painetun kirjan (v. 1488) näköispainos oli esillä, kuten Mikael Agricolan suomentama Uusi Testamentti vuodelta 1548 ja Suomen ensimmäinen aapinen.

Näyttelyssä käy ilmi, kuinka varhaisimmat suomenkieliset painetut teokset ovat olleet useimmiten kirkollisia, kuten messu- tai virsikirjoja, mutta reformaation aika toi Suomeen yhä laajenevan luku-ja kirjoitustaidon jonka ansiosta muunkinlainen kirjallisuus alkoi pikkuhiljaa yleistyä.

Kirjat olivat toki ensialkuun tavalliselle kansalle liian kalliita hankintoja, painettiinhan niitä useimmiten siannahasta tehdylle pergamentille käsin kopioimalla, joka oli erittäin hidasta ja taitoa vaativaa käsityötä. Kirjapainotaidon leviäminen Suomeenkin halvensi kirjojen ja muun painetun sanan hintaa merkittävästi, ja mm. mahdollisti yliopistojen kehittymisen ja lukutaidon leviämisen vähitellen kaikenkattavaksi. 


Kaikille kirjallisuuden historiasta kiinnostuneille erittäin mielenkiintoinen näyttely siis kyseessä. Nyt meikäläinen jatkaa lomailua ihan kotipuolessa ja aikoo rentoutua ainakin lukemalla monta monituista kirjaa, satoi tai paistoi.  😊🌞⛈
 



sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

OITNB

Olihan se taas melkoista vuoristorataa, Orange is the new Black -sarjan 5. kausi. Edellinen kausi loppui niin sekavissa ja surullisissa tunnelmissa Pousseyn (Samira Wiley) traagiseen kuolemaan ja yhtäkkiseen kapinatilanteeseen, että Litchfieldin naiset ansaitsivatkin vähän ns. "vaihtaa vapaalle." (Pousseyn hymy suoraan katsojalle edellisen kauden loppujaksossa oli kenties riipaisevin hetki mitä ikinä olen tv-hahmon kohdalla kokenut 😭) 

Tosiaankin, suosikkinaisvankilamme asukit pääsivät yhtäkkiä vartijoiden niskan päälle päästyään käsiksi erään vartijan aseeseen. Kun osat vaihtuivat vankien ja vartijoiden kesken, syntyi tietysti tukuttain mielenkiintoisia tilanteita ympäri vankilaa ja sen vaihtelevaa henkilögalleriaa. Koko kausi keskittyy näyttämään mitä muutaman kapinapäivän aikana tapahtuu, ja miten eri tavoin kukin vanki tilanteeseen reagoi. 






Vankilan sietämättömät olot ovat saaneet osan vangeista melkoisen kostomentaliteetin valtaan joten vartijoita siis rääkätään ja simputetaan huolella, vankilanjohtaja Caputosta puhumattakaan. Katsojana on osan aikaa vankien puolella, osan aikaa taas päivittelee minkälaisia psykopaatteja joistakin tyypeistä kehkeytyy, kun he pääsevät vallankahvaan edes hetkeksi. 

Taystee (Danielle Brooks) yrittää nähdä asioita kauaskantoisemmin, vaikka onkin sekaisin surusta menetettyään parhaan ystävänsä Pousseyn. Hän näkee kapinan mahdollisuutena neuvotella vankilan oloista ja resursseista, ja ottaakin johtavan roolin vuoropuhelussa päättäjien kanssa. Päästyään käsiksi vankilan tilitietoihin ja muihin virallisiin papereihin, hän on nähnyt kuinka väärin vankien koulutukseen, terveydenhuoltoon ja ravitsemukseen tarkoitettuja varoja on käytetty, ja näitä faktoja hyväksikäyttäen hän pääseekin neuvotteluissa hyvin eteenpäin. 

Osa porukasta ottaa kapinan hyvänä tilaisuutena bilettää, riehua ja vetää pää sekaisin, kun taas osa vetäytyy hylättyyn uima-allasosastoon johon vanha kunnon Frieda on saanut tehtyä itselleen varsinaisen survival-luolan. Vankilan viralliset bimbot Flaca ja Maritza saavuttavat somejulkisuutta (ja yhteislempinimen Flaritza :D ) älypuhelimien avulla, mutta Crazy Eyes ahdistuu suunnattomasti kun rajoitukset ja säännöt poistuvat. Big Boo saa kokea romanssin, joka tosin ei pääty hyvin 😁, Lorna ei olekaan ehkä niin "loca" kuin kaikki ovat kuvitelleet ja Piper ja Alex ottavat askeleen eteenpäin suhteessaan.

Piscatella, kenties vankilan sadistisin vartija, aiheuttaa karmivia tilanteita yrittäessään ottaa luulot pois Rediltä (Kate Mulgrew) ja kumppaneilta, mutta voidaan kai sanoa että poeettinen oikeus tapahtuu hänen kohtalossaan. Vankilan ja sen asukkien kohtalo jääkin sitten arvailujen ja seuraavan kauden varaan, sillä lopun rynnäkössä jäädään taas tilanteeseen joka johtaa Litchfieldin toivottavasti ihan uusiin kuvioihin. Kaiken kaikkiaan pidän tätä kautta yhtenä OINTB:n parhaista, jos ei parhaana. Erittäin suurella mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavalla kaudella on tulossa. 

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Power

Jos guilty pleasureista puhutaan, on HBO nordicilla pyörivä Starz-kanavan Power ehdottomasti yksi niistä. Häpeämättömän ylellinen, väkivaltainen ja seksikäs sarja ei ole ehkä syvällisyyden taidonnäyte, mutta se osaa viihdyttää. 






Power kertoo tarinaa rikkaasta yökerhonomistaja James St. Patrickista (Omari Hardwick) , joka salaa on myös "Ghost", yksi New Yorkin pelottavimmista huumeparoneista. James haluaisi olla oikea, vakavastiotettava bisnesmies ja jättää huumekuviot taakseen. Lapsuudentoverinsa Tommy Eganin (Joseph Sikora) kanssa he ovat keränneet suunnattoman omaisuuden ja paljon valtaa alamaailman piireissä, mutta kuten James saa huomata, sieltä irrottautuminen ei olekaan kovin helppoa. 

James kohtaa sattumalta eräänä iltana yökerhossaan nuoruusaikojensa ensirakkauden, Angela Valdezin, ja vaikka James onkin perheellinen kolmen lapsen isä, heidän välilleen syntyy kuuma suhde. James ei toki tiedä että Angela on FBI-tutkija, joka sattumoisin on juuri selvittämässä kuka on pahamaineinen Ghost. James on myös saanut pahan vihamiehen entisestä rikoskumppanistaan Kananista (50 Cent), joka on istunut vankilassa Ghostin puolesta. 

Näistä kuvioista aiheutuu tietenkin monenlaista draamaa ja käännettä, joita on ollut ilo seurata jo neljättä kautta. (Power on muuten ensimmäinen Starz-kanavan tv-sarja jolle on tulossa viides kausi.)  Tällä hetkellä James istuu vankilassa, mutta rikoksesta jota hän ei ole tehnyt, vaan korruptoitunut FBI-agentti lavasti hänet murhasta jonka teki itse. 

Silloin tällöin minulla menee hermot sarjan näyttelijäntyöhön. Osa porukasta, kuten Joseph Sikora ja ja Ghostin vaimoa Tashaa esittävä Naturi Naughton ylinäyttelevät silmienmuljautteluineen raivostuttavasti, kun taas sarjan tuottajanakin toimivan 50 Centin muminasta ei tahdo saada välillä mitään selvää. Itse Ghost on melkoinen kivikasvo jonka ilmegalleriaan kuuluu suunnilleen kaksi vivahdetta, murjotus tiukan tuijotuksen kera ja hymy. 

Siltikin Power on kietonut minut otteeseensa, ja jokin sen tunnelmassa kiehtoo. Musiikki, miljöö ja juoni tempaavat mukaansa. Ghostin pyristely kohti lainkuuliaista elämää tuntuu mahdottomalta, mutta on kiinnostavaa seurata onnistuuko hän siinä. Käsikirjoituksessa on onnistuttu, henkilöhahmot eivät ole yksiselitteisen pahoja tai hyviä, vaan jokaisessa on monia puolia, ja heidän kamppailunsa eri tilanteissa on inhimillistä. Näissä merkeissä jatkan mieluusti sarjan seuraamista tulevaisuudessakin. 

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Kuolleet linnut eivät laula


Bazar, 2017. 365 s. 


Olen täysiverinen Flavia de Luce -fani, ja suorastaan puhkuin intoa lukea uuden suomennetun opuksen kyseisestä sarjasta. Edellinen kirja jäi niin sykähdyttävään cliffhangeriin, että kun Kuolleet linnut eivät laula -kirjan ensimmäinen luku oli luettu, olin ihan murtunut asioiden saamasta käänteestä. En halua spoilata juonta Flaviaa tuntemattomille, mutta kirjan lukeneet ymmärtävät taatusti mistä on kyse.

 Että pitikin! Olisi jo toivonut dysfunktionaaliselle de Lucen perheen isälle ja kolmelle tyttärelle ripauksen onnea ja parempaa tuuria, he ovat nimittäin räpiköineet aika syvissä vesissä kymmenisen vuotta. Perheen äitihän on kadonnut Himalajalle vuorikiipeilyonnettomuudessa perheen kuopuksen Flavian ollessa vasta pieni vauva, ja peribrittiläisen pidättyvä isä ei ole välttämättä osannut käsitellä asiaa tyttäriensä kanssa kovinkaan hyvin.

Tässä kirjassa Flavian rikoksen- ja murhienratkaisutaidot eivät oikein pääse oikeuksiinsa, sillä tällä kertaa väläytellään enemmän menneisyyttä ja sitä, miksi Flavian äiti Harriet ylipäätään oli Himalajalla silloin kun oli. 50-luku ja kylmän sodan aika vakoiluineen, vastavakoiluineen ja salaliittoineen alkaa tunkea Flaviankin tietoisuuteen, ja melkein käy sääliksi superälykästä myrkynkeittäjäämme, hänhän on kuitenkin vasta alle 12-vuotias pikkutyttö. Jo sen lisäksi, että suvusta paljastuu täysin uusia ja yllättäviä seikkoja, Flavialle ovat koittamassa uudet ajat, opinnot sisäoppilaitoksessa ja muutto toiseen maahan.

Seuraavassa kirjassa seikkaillaankin jo varmasti aivan uudessa ympäristössä, mutta tässä opuksessa saamme vielä viettää aikaa Buckshaw´n kartanossa, sen puutarhoissa ja lammella, ja pääsemme jopa lentokoneen kyytiin. Tuttuun tapaan kirjassa on mysteeri ratkottavana ja jopa Winston Churchill vilahtaa kuviossa, mutta se jää paitsioon suuremman, koko perhettä ravistelevan tapahtuman alle. Flavian kemistintaidotkaan eivät näyttele valtavan suurta roolia tässä kirjassa, vaikka hänellä onkin suhteellisen kammottava suunnitelma työn alla eräässä vaiheessa. Tämä manööveri jää kuitenkin Flavialta kokeilematta, ja ehkä hyvä niin...

 Jäin jollain tasolla kaipaamaan tyttökirjamaisen lämmintä huumoria ja hassuja kohtaamisia paikallisten ihmisten kanssa. Flavian ilkeät isosiskot Daffy ja Feelykin ovat jotenkin sivuosaakin pienemmässä roolissa tämänkertaisessa tarinassa. Toki loppua kohti käy ilmi, miksi siskojen käytös on ollut Flaviaa kohtaan vuosien varrella ajoittain niin tympeää, mutta ei se kuitenkaan pikku kemistin elämää ainakaan helpommaksi tee. Hauskan vanhahtavat sanaparret ja mukavat hahmot kuten taloudenhoitaja rouva Mullet ja miespalvelija Dogger tuovat kuitenkin tuttua sydämellisyyttä tarinaan. Vaikka vähän väliteokselta tuntuukin, oli tämäkin osio Flavian tarinaa mielenkiintoinen ja kiinnostus seuraavaa kirjaa kohtaan on jo suuri. Lukemisiin siis!

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Mitä tapahtui Velhosuolla

Lasten oma kirjakerho, 1979. 44 s.


Luen työssäni lähestulkoon päivittäin kirjoja ääneen lapsille, mutta harvoin törmää näin lumoavaan teokseen kuin tämä ihana noitatytön tarina. :)
Kaarina Huhtisen kirjoittama Mitä tapahtui Velhosuolla oli minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka kirja onkin kirjoitettu jo 70-luvulla. Pidän paljon myös uusista lastenkirjoista, kuten Siiristä, Risto Räppääjästä, Ellasta kavereineen ja monista muista, mutta tämä suomalaiskansallinen velhotarina kosketteli sielussani sellaisia sopukoita joihin nämä nykylasten suosikit eivät yletä.

Tarina kertoo kuinka kauan sitten syntyi noitaäidille pitkään kaivattu tyttövauva. Hänestä odotettiin tulevan noitien työn jatkaja, vihreäsilmäinen yöeläjä ja kyöpelinvuorelle lentäjä.


 " Noitatyttö, onnen tyttö, uuden noitaheimon henki, emo suurten sukunoitain, yrttitiedon ymmärtäjä, tallettaja taikakielen, loitsulaulujen lukija "
 
Mutta noita-akkojen kauhuksi tulokkaalla olikin harmaat silmät! Moista onnettomuutta he eivät olleet tienneet aiemmin kenellekään sattuneen. Harmaasilmästä kasvoi erilainen noita, hän nukkui yöt ja valvoi päivät, ja koska hän ei nähnyt milloinkaan muita noitia hereillä, hän ei oppinut puhumaan noitien kieltä. Kuinka hän olisi voinut oppia, kun ei sitä koskaan kuullut. Harmaasilmä oppi puhumaan luonnon kieltä, lintujen ja kasvien kanssa. Hän eli suon mukana luonnon kiertokulkua, näki kasvien kukkivan, marjojen kypsyvän ja eläinten saavan poikasia.

Aina omasta suvustaan ja muista velhoista erossa hän oppi auttamaan muita luonnoneläviä ja hankkimaan suosta elantonsa. Ikinä hän ei ryöstänyt lintuemojen pesiä eikä syönyt koko marjamätästä tyhjäksi. Niin häntäkin autettiin ja hän sai aina vatsansa täyteen.

Mutta kun suon laidasta alkoi kuulua mitä kummallisempaa meteliä, kolkutusta ja jyrinää, tiesi koko suon väki Harmaasilmän kanssa että nyt oli ihmisten tekosista kyse. Ihmiset aikoivat kuivattaa suon, ja myydä sen palasina rikkaille, ulkomaille polttoaineeksi ja sisäkukkien mullaksi. Silloin alkoi huolestua myös reipas ja pieni Harmaasilmä. Miten kävisi kävisi heidän kaikkien kodille, rakkaalle Velhosuolle? Kun hänen koko maailmaansa uhattiin, löysi Harmaasilmäkin sisältään loitsimisen taidon. 



" Ilma jylisi ja maa järisi, kun Harmaasilmä lauloi loitsunsa. Hänen hartioilleen laskeutuivat kaikki linnut, käärmeet kiertyivät hänen vyötäisilleen ja kaikki kasvit kerääntyivät hänen jalkojensa juureen. Ja hirvittävä oli Harmaasilmän loitsu. " 



 Noitatyttö näytti loitsunsa avulla ihmisille, minkälainen olisi maailma, jos luonto hävitettäisiin ja kaupiteltaisiin. Linnuttomat suot, pohjavesien ehtyvät lähteet ja janoon kuolevien epätoivo maalattiin suoraan ihmisten silmien eteen. Ja auta armias, silloin perääntyivät nuo ahnaat koneet kuljettajineen ja ihmiset jättivät suon rauhaan. Kukaan ei tajunnut mistä oli kyse, ihmiset selittelivät toisilleen kuinka oli järkevämpää ja kestävämpää kehitystä antaa suon olla. Hepä eivät tienneetkään että kaiken takana oli nyt noitien uuden kunnioituksen ansainnut Harmaasilmä. 

En yhtään ihmettele, että tämä kirja on innoittanut kirjailija Johanna Valkamaa hänen rautakauden pohjolaan sijoittuvien romaaniensa (Itämeren Auri, Linnavuoren Tuuli)  luomisessa. Tämän teoksen intuitiivisessa eläimellisyydessä ja kauniissa, karussa luontokuvauksessa on paljon samaa kuin Valkaman romaaneissa. Kuvitus oli myös kertakaikkiaan ihastuttavaa. Tottakai tässä tunnistaa 70-luvulle tyypillistä opettavaisuutta jossain määrin, mutta sen hyväksyy koska se on puettu niin mahtavan runolliseen, lähes kalevalamaiseen kaapuun. Itse metsän vieressä ja vaaran kyljessä kasvaneena ihastutti lukea niin perin juurin tutuista kasveista; niittyvillasta ja suopursuista, linnuista, jäniksistä, talven kinoksista ja kesän paisteesta. Voin suositella tätä lukemiseksi kaikille lapsille ja lapsenmielisille. :)

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Grimm







Juhannus tuli vietettyä todella rauhallisissa merkeissä pitkittyneestä flunssasta johtuen, joten oli aikaa lukea useampaakin opusta yhtäaikaa ja katsella välillä telkkuakin. Olemme vastikään löytäneet mieheni kanssa  HBO Nordicilla ja Netflixissä esitettävän Grimm-sarjan, joka on pyörinyt ihan normikanavillakin Suomessa, mutta jostain syystä se ei ole kiinnostanut aiemmin. Ja ihan hyvä niin, onpahan nyt sitten töllötettävää taas pidemmäksi aikaa ja saa seurata kaikki viisi tuotantokautta alusta loppuun. Sarja on ottanut löyhästi osviittaa Grimmin veljesten saduista, ( joista tyttäreni muuten bloggaa täällä 😊 ) mutta konteksti on täysin nykyaikaa ja meininki uudenlaista.

Grimm kertoo Portlandilaisesta murharyhmän etsivä Nick Burkhardtista, jolla on elämä mallillaan. Kotona on kaunis eläinlääkärinä toimiva tyttöystävä Juliette (Elizabeth Tulloch), töissä työpari Hank Griffin (Russel Hornsby) , jonka kanssa hommat luistavat mainiosti. Nickin vanhemmat ovat kuolleet autokolarissa hänen ollessaan pieni poika, ja sen jälkeen hänestä piti huolta Marie-täti, joka nyt yhtäkkiä ilmaantuu Portlandiin vakavasti sairaana.

Nick on huomannut omituisia tapahtumia ympäristössään, ja epäilee olevansa tulossa hulluksi; ihmiset näyttäytyvät hänelle välillä välähdyksenomaisesti mitä kaameampina hirviöinä. Marie-täti ehtii ennen kuolemaansa kertoa Nickille mistä on kysymys, Nick on ikiaikaista Grimmien sukua, ja he kykenevät havaitsemaan Weseneitä, ihmisiä jotka ovat sisimmässään esim. ihmissusia tai muita tarujen hahmoja.  Tavalliset ihmiset eivät Weseneitä näe, jos nämä eivät sitä nimenomaisesti halua, mutta Grimmit näkevät niitä esim. niiden stressaantuessa tai hermostuessa.

Grimmit ovat historian aikana taistelleet Weseneitä vastaan, ja Marie-tädin perintönä Nickille jääkin asuntovaunullinen kirjoja, aseita, piirroksia ja muuta tietoutta jota käyttää hyväkseen tässä uudessa ja odottamattomassa tilanteessa. Nick ei halua olla perinteinen Weseneiden metsästäjä, ja tutustuessaan Monroeen (Silas Weir Mitchell) joka on todellisuudessa blutbad eli ihmissusi, mutta on päättänyt elää ilman verenvuodatusta ihmisten joukossa, hän haluaa ystävystyä tämän kanssa. Monroesta tuleekin Nickille henkireikä, ainoa jonka kanssa hän voi keskustella pimeyden voimista ja niiden ilmenemismuodoista.

Ensimmäinen kausi on aika kevyt ja välillä hauskakin hirviöistä huolimatta. Nick on kertakaikkiaan hurmaava, komea ja miellyttävä vastahakoinen sankari joka ottaa uuden roolinsa todella urheasti vastaan vaikka se tarkoittaakin sitä ettei hän voi enää yhtä vapautuneesti kommunikoida tyttöystävän tai työparin kanssa, vaan joutuu elämään jossain mielessä kaksoiselämää. Hahmojen ja hirviöiden kavalkadi tuntuu olevan loppumaton, lähes joka jaksossa saa tutustua uudenlaiseen Weseniin. 


Toinen kausi, jota olemme nyt katsomassa, on tunnelmaltaan jo aavistuksen verran synkempi ja tummempi. Ilmenee että on olemassa seitsemän kuninkaallista sukua, jotka hallitsevat Weseneitä ja haluavat päästä Grimmeistä tietysti eroon hinnalla millä hyvänsä. Tilannetta ei helpota se, että poliisilaitoksen päällikkö Sean Renard (Sasha Roiz) kuuluu näihin kuninkaallisiin Nickin tietämättä.
Mielenkiinnolla jatkamme seuraamista. 

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Luxus

Eipä olisi voinut parempaa kirjaa kesäflunssaiseen kesälukumaratoniin valita kuin Milja Kauniston Purppuragiljotiini -sarjan aloitusosan. Luxus on täydellinen kirja tällaiselle historiafriikille kuin allekirjoittanut, sisältäähän se historiallisen kontekstin lisäksi sekä moniulotteisia henkilöhahmoja, seikkailuja, hurjia juonenkäänteitä että seksiä ja irstailuja. :D


Gummerus, 2016. 550 s.


Kirjan tapahtumat sijoittuvat erääseen maailmanhistoriaa eniten ravisuttaneeseen ajankohtaan,  Ranskan suuren vallankumouksen alkumetreille vuosiin 1790-92. Olen lukenut useitakin samoihin ajankohtiin liittyviä viihteellisiä romaaneja, kuten esim. Rosalind Lakerin Kuningas kutsuu tanssiin ja Punainen neilikka-sarjasta muutaman kirjan, ja Luxus kyllä puolustaa paikkaansa vaikka maailmankirjallisuuden joukossa viihdyttävyydellään.

Teoksessa kolmen hyvin erilaisen henkilön tiet kohtaavat ja vievät lopulta samaan paikkaan, ylelliseen ilotaloon Maison de Luxeen. 
Pyövälinkisälli Isidore on työssään loistava, mutta yksityiselämässään syntyperänsä epämääräisyyden ja isättömyyden merkitsemä mies. Palatsin palvelusväessä kasvaneena ja lukemaan oppineena hän on kaltaistensa joukossa sivistyneempi ja hyvätapaisempi kuin useimmat. Hänen ammattinsa toki on omiaan työntämään luotaan varsinkin naispuoliset henkilöt, ja lisäksi vallalla oli käsitys että mestaajan käsiin ei saanut koskea. 

" Olin ylpeä voidessani todeta, että hallitsin jokaisen teloitusmenetelmän täydellisesti. Kun tuomittu makasi edessäni kärrynpyörällä ja minun oli osuttava polvilumpioon, osui moukarini juuri siihen, ei reiteen eikä sääreen. Kun minun oli hirtettävä miehentaposta tuomittu vaimo, pidin huolta siitä, että kaularanka venähti kuolettavaan asentoon ensi nykäisyllä. Kaikkein ylpein olin kuitenkin kirveeni ja miekkani tarkkuudesta. Jos pölkylle sattuva kirkonmies tai markiisi piti saada hengiltä siististi ja yhdellä iskulla, minun kanssani saattoi olla varma iskun voimasta ja tarkkuudesta."

 Marie-Constance de Boucard on leskikreivitär, joka on miesvainajansa petollisuuden takia menettänyt omaisuutensa ja joutunut kadulle. Isidore pelastaa hänet matalaan majaansa Pariisin kuohuista, ja heidän välilleen syntyy syvä yhteys täysin erilaisista lähtökohdista huolimatta. Marie ei hyväksy nykyistä tilaansa vaan kaipaa alituiseen takasin ylellisyyksien täyttämään elämäänsä, vaikka kaikki merkit olosuhteissa kertovat että menneeseen ei ole enää paluuta. Ja kun Markiisi de Sade ilmestyy houkuttelemaan Marieta ihan uusiin kuvioihin, lähtevät tapahtumat liikkeelle toden teolla.

" Tämä kaikki oli painajaista, aviomiehen petos, huoneen pimeys, huumaava savu, kädet hänen ihollaan, synnillinen kurimus, jonka syvyyksiin hän oli vajonnut eikä kyennyt uimaan pintaan. Mitä voimallisemmin hän koetti taistella vastaan, sen lujemmin se piti otteessaan, veti pyörteeseen, kunnes hän ei enää saattanut erottaa päivää yöstä, hyvettä paheesta."

Teoksen Pariisi ei ole todellakaan mikään romanttinen rakastavaisten kaupunki, vaan vallankumouksen näyttämönä toimiva väkivaltainen, verinen, kuohuva, löyhkäävä noidankattila. Marie Antoinetten ja Ludvig XVI:n loiston päivät alkavat olla luetut kun kansa alkaa kapinoida aateliston valtaa ja ylellistä elämäntyyliä vastaan. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat kunniakkaina tavoitteina, joskin keinot noihin päämääriin pääsemiseksi eivät aina kunniakkuudellaan häikäise. Mestattavia on niin paljon, että joudutaan kehittelemään jopa uusi vallankumouksellinen laite, giljotiini, päiden katkomisen nopeuttamiseksi. Milja Kaunisto on asunut Ranskassa nuoresta lähtien, ja perehtynyt aiheeseensa toden teolla. Eikä kukaan tai mikään kirjassa ole paperinmakuista tai tylsää, vaan juoni kulkee jouhevasti ja samalla yllättävänä.

Eri syistä kirjan päähenkilöt ovat niin tukalissa tilanteissa, että he kokevat pelastuksekseen luksusbordellin perustamisen. Paikkaan saadaan houkuteltua kaikki ajan merkkihenkilöt Robespierrestä ja Marat´sta lähtien, vaikka vallankumous vaatii samanaikaisesti uhrejaan eri puolilla kaupunkia tapahtuvissa aatelistoon kohdistuvissa hyökkäyksissä. Sarjan seuraava kirja jatkaa tapahtumia siitä mihin Luxus jää, ja suurella innolla käynkin seuraavaksi Corpuksen kimppuun. Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille seikkailupitoisesta historiapläjäyksestä kiinnostuneille. 






Olihan minulla onneksi koko ajan kaverikin lukemisen aikana. ;)







lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kesälukumaraton





Ihka ekaa kertaa osallistun mihinkään Blogistanian haasteeseen, sattui kesäflunssassa niin sopiva sauma Hannan kirjokannen emännöimälle kesälukumaratonille, että lähden mukaan. :)
Minulla on odottamassa Milja Kauniston Luxus ja Corpus, kokeilen onneani Luxuksen kanssa ja katson kuinka pitkälle pääsen. Luen siis la 17.6 klo 19.00 - su 18.6 klo 19.00 välisen ajan. Kivaa! 😄








Päivitän tähän samaan postaukseen sitten kuinka sujuu/ sujui. Lukemisiin! 📖



18.6. klo 9.20
Illalla tupsahti kylään yllättäen vieraita, joiden kanssa kului muutama tunti lukuaikaa. Jossain vaiheessa pääsin sitten lukemaan pyövälinkisälli Isidoren seikkailuista Ranskan vallankumouksen pyörteissä. Olin nukahtanut kirja kädessä sivun 247 kohdalla. Tänään jatkuu...kirja on mukavan vauhdikas, tapahtumia täynnä.


klo 19.22
Lukumaratoniin toi haastetta kuume ja huononeva vointi, jonka takia täytyi lähteä päivystykseen keskellä päivää. Antibioottiresepti kourassa raahauduin takaisin kotiin useamman tunnin päikkäreille. Sain silti Luxuksen jo lähes loppusuoralle, pääsin sivulle 481 joka on siis kesälukumaratonin saldo minun kohdallani.
Kirja on huippuviihdyttävä, kun Markiisi de Sade tuli kuvioihin, meno vain kiihtyi. :D Ihan parasta että toinen osakin on vielä odottamassa.





Jos olisit tässä


Gummerus, 2016. 450 s. 



Jojo Moyesin "Kerro minulle jotain hyvää" oli melkoinen hittikirja muutama vuosi sitten ja silloin se tuli luettua itsekin. Kirjasta on myös tehty mukava elokuvasovitus Me before you, jossa pääosassa on iki-ihana Emilia Clarke eli GoT:in Daenerys Targaryen. Bongasin vasta nyt kirjalle ilmestyneen jatko-osan, ja koska olin utelias tietämään miten Louisa oli pärjännyt rakastamansa miehen menettämisen jälkeen, päätin tarttua opukseen. 


"Jos olisit tässä" sijoittuu pari vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeiseen aikaan. Louisan elo on aika hapuilevaa, työpaikka lentokentän pubissa on karmea, uusi asunto on jäänyt sisustamatta ja välit perheeseenkään eivät ole parhaalla mahdollisella tolalla. Willin kuoleman julkiset jälkimainingit löivät tapahtumiin osallistuneisiin sen verran lujaa, että värikkäästä Louisasta on tullut harmaa huomiota herättämätön hiirulainen. Viinikin maistuu siksi hyvin, että tapahtuu onnettomuus, joka vie Loun pitkäksi aikaa sairaalaan ja sen jälkeen takaisin kotikonnuille haavoja nuolemaan.

Yllätysmomenttina juonessa on erään odottamattoman teinitytön ilmaantuminen Louisan oven taakse. Alkaa tapahtumasarja, jossa kyseisen teinin ärsyttävä käytös saa lukijan miltei raivon partaalle, tyttö on niin rasittava että Louisana olisin heittänyt hänet pihalle jo alkumetreillä. Taustalta ilmenee kuitenkin jotain karmeaa, joka selittää kyseisen käyttäytymisen ja saa myös tuntemaan sympatiaa teiniä kohtaan.

Muita elementtejä kirjassa ovat Louisan osallistuminen sururyhmän toimintaan, uuden mahdollisen rakkauden löytyminen ja potentiaalinen muutto New Yorkiin uuden työpaikan perässä. Uskaltaako Louisa luottaa että elämä kantaa, vaikka sydän on jo kerran särkynyt? Saako hän elämästä otteen sillä tavoin kun Will olisi toivonut? Louisalle on ollut kova paikka tuntea pettäneensä Willin odotukset. Kaikki ei suju kuten etukäteen olisi odottanut, vaan matkan varrella on monennäköisiä mutkia ja kiemuroita. Kirjan kansilehdellä todetaankin, että tämä ei ole ehkä sellainen jatko-osa jota toivoit, mutta se on sellainen jonka tarvitsit. En tiedä olenko samaa mieltä asiasta, mutta kyllä tämä kirja ihan miellyttävä lukuelämys oli kaikkinensa. Voin suositella tätä varsinkin edellisen osan lukeneille.  

torstai 15. kesäkuuta 2017

Kielillä puhumisen taito






Aula & Co,  2017. 207 s. 




Nelli Hietala oli minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus, vaikka hän onkin julkaissut jo useamman romaanin. Hänen uusin teoksensa, Kielillä puhumisen taito, tarttui mukaani kirjastosta ja se tuli lukaistua yhdessä illassa. 
Kielillä puhumisen taito kertoo ärrävikaisesta Sarasta, joka on parikymppisenä päättänyt muuttaa Irlantiin koska siellä r-kirjain lausutaan pehmeämmin ja hänestäkin voisi siis tulla aivan uusi ihminen, ärrää pelkäämätön Sarah. 


" Minä kaipasin sanoja ja pelkäsin niitä. Vuosien ajan listasin päiväkirjaan mahdollisimman merkityksellisiä sanoja, joita en koskaan uskaltanut käyttää. Sellaisia kuin meri, ateria, perkele, korahtaa ja mursu. Kammottavia ja houkuttelevia sanoja, niin hurjia ja täsmällisiä, että selässä kulkivat väreet, kun vain kuvittelinkin lausuvani ne. "

Tarjoilijana  Dublinissa työskentelevä Sara lähtee ex tempore -roadtripille kämppäkaverinsa ja haaveidensa kohteen, kuvankauniin Celinen kanssa. Matkalla tapahtuu jotain jota Sara muistelee kirjan toisessa aikatasossa viiden vuoden kuluttua. Nuorten naisten ystävyys ja sen muuttuminen kenties joksikin muuksi on aiheena kiinnostava, mutta vielä enemmän minua kiehtoivat pohdinnat kielestä ja sen merkityksestä ihmisen identiteetille. 

Saran vaikeudet puhumisessa tuntuvat näennäisesti kadonneen Irlannissa, kun r-sanojen tilalle ei väen vängällä tarvitse kehitellä vaihtoehtoja, mutta jollain tapaa englanniksi puhuminen ei ole yhtä painavaa, se tuntuu keinotekoiselta. Mikään ei kosketa yhtä syvästi kuin suomeksi kommunikoidessa. Tavallaan siitä ympäristöstä, johon on syntynyt, ei pääse pois vaikka muuttaisi minne.  Saran kaipuu kohti suomen puhumista, vaikka ärrävikaisena, yltyy jatkuvasti.

Kirjan dialogi ranskatar -Celinen ja Saran välillä on englanninkielistä, mikä oli hauska yksityiskohta ja konkretisoi tietyssä mielessä Saran kokemaa dilemmaa. Teksti oli sujuvaa ja helppolukuista, hupaisana pointtina diagrammeina esitetyt Irlannin käsittämättömät liikennekyltit. 

Voisipa tämän mukavan chick lit -opuksen jälkeen tutustua muihinkin Nelli Hietalan romaaneihin. Kaikkien kirjojen ei tarvitse olla tiiliskiviä, joskus on mielekästä lukea jokin kirja alusta loppuun ihan pikaisessa tahdissa. Voin suositella tätä kepeää tarinaa muillekin.