sunnuntai 20. elokuuta 2017

Teemestarin kirja





Teos, 2012. 256 s. 


Minä rakastan kirjoja. Joskus rakastan niitä erityisen paljon, kuten nyt, kun omassa elämässäni pyörii sellainen turbulenssi että hengittäminenkin sattuu. Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja kietoi minut soljuvaan syleilyynsä ja lohdutti minua kauniilla, virtaavilla lauseillaan paremmin kuin mikään muu olisi niinä hetkinä voinut tehdä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kaukaiseen tulevaisuuteen, kun maapallon vesivarannot ovat käymässä uhkaavan vähiin. Talvet ovat ilmastonmuutoksen myötä kadonneet maailmasta ja merenpinta on noussut niin että Uudessa Skandinaviassa on asuttavia alueita enää Lapissa. Jonkinlainen ympäristökatastrofi on myös tehnyt alueita asumattomiksi ja vesivarantoja myrkyllisiksi. Armeijan diktatuuri on ottanut vallan, ja ihmisten vedenkulutusta säädellään armottomasti. 


Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Niin isä kertoi minulle päivänä, jolloin hän vei minut paikkaan, jota ei ole. 

Noria Kaitio on nuori teemestarin tytär, jolle isä on siirtämässä arvoaan ja salaisia tietojaan pikkuhiljaa. Kun isä paljastaa tyttärelleen salaisuuden, jonka vain suvun teemestarit ovat tienneet kautta aikojen, alkaa kaikki Norian elämässä vähä vähältä muuttua. Noria ja hänen paras ystävänsä Sanja löytävät entismaailman esineistä koostuvasta valtavasta muovihaudasta salaperäisiä hopeisia kiekkoja ja muita laitteita joiden käyttötarkoituksen tytöt oivaltavat sattumalta.

Kiekkojen sisältäämästä tiedosta ja teemestarien vanhoista päiväkirjoista tytöt tajuavat, että heille koko elämän ajan syötetty historiantieto saattaakin olla vääristeltyä. Ehkä Menetetyillä mailla olisikin jotain, mikä voisi pelastaa ihmiskunnan tulevaisuuden. Kun tytöt huomaavat että armeijan verkko heidän ympärillään alkaa kiristyä, he tekevät uhkarohkean suunnitelman. Mutta onnistuuko se? Kirjan tihenevä tunnelma kietoi minut täysin pauloihinsa ja kun loppu koitti, olin hyvin iloinen että myös Itärannan seuraava teos on odottamassa lukemistaan yöpöydällä.


Vaikka Teemestarin kirja on suhteellisen pahaenteistä scifiä ja tapahtumat dystooppisen ankaria, päällimmäisenä siitä jäi mieleen suunnaton kauneus. Kirjan kieli on niin lohduttavan rauhallista, luontevaa ja tyynnyttävää, että koki valaistuneensa kun lukeminen oli ohi. Kuoleman, elämän ja veden ikiaikainen liitto tuotiin esille viisaasti ja samalla nousi taas hieman pelottava tunne siitä, mihin olemme ihmiskuntana menossa. Osaammeko varjella maailmaa kuvatunlaiselta katastrofilta vai onko se vain vääjäämätön ajan kysymys? Ihan mahtavaa että joku laittaa pohdiskelemaan näitä teemoja. En ihmettele yhtään että kirja on menestynyt myös ulkomailla ja saanut tukuittain palkintoja. Seuraavaksi aion lukea suurella innolla Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin. 



torstai 10. elokuuta 2017

Corpus


Gummerus, 2017. 584 s. 



Tämän kesän ensimmäisen lukumaratonin aikaan luin Milja Kauniston Luxuksen ja heti perään Purppuragiljotiini-trilogian toisen osan, Corpuksen. Ranskan vallankumouksen ja tasavaltaistumisen pyörteissä kului 1134 sivua kuin siivillä. Aistillisuus oli edelleen suuressa roolissa tarinassa, unohtamatta salaliittoja, väkivaltaa ja pyörteilevää juonta. Valta turmelee, viettelee ja vie tuhoon.

Ensimmäisessä osassa alkanut tarina pyövälinkisälli Isidoren ja aateluutensa menettäneen kreivitär Mariannen seikkailuista jatkuu vielä astetta tummemmissa merkeissä. Toki giljotiini välähteli jo Luxuksessa tiuhaan tahtiin, mutta nyt ollaan vallankumouksen kenties synkimmässä vaiheessa, terrorin ajassa. Kuningas ja kuningatar menettävät päänsä, mutta heidän jäljiltään jää salaisuus, jonka suojelemisessa sekä Marianne että Isidore käyttävät paljon aikaa.

Maison de Luxe, ylellinen ilotalo saa harjoittaa tointaan yllättävän kauan, vaikka kaikenlaiset pröystäilyn merkit ovat tavallisilta kansalaisilta, jopa ex-aatelisilta kiellettyjä. Marianne aiheutti minulle harmaita hiuksia jäämällä koukkuun Markiisi de Saden avokätisesti jakelemiin kalkutanpillereihin. Aika kauan kesti, että ylellisyyksiä haikaileva kreivitär löysi sisäisen vahvuutensa ja tajusi että menneisyyteen ei ollut paluuta. Ranskassa oli alkanut täysin uusi aika, kaikilla oli oltava tasavaltalaisnaamio päällä, vaikka ei aidosti olisi vallankumouksen airueen Robespierren oppeihin uskonutkaan.


Täysin käsittämättömät ja totalitaariset säännöt ottavat vallan Ranskassa.  Kellonajat, kuukausien nimet ja jopa ihmisten etunimet muutetaan uuteen uskoon monarkian ja katolilaisuuden kadotessa ihmisten elämästä. Teloitetuksi voi joutua pelkän epäilyn perusteella, ja epäilyyn ei tarvita sen kummempia syitä kuin vaikka vääränlainen pukeutuminen tai tapa kävellä. Kaikki kuninkaallinen on häpäistävä, jopa hautakammiot revitään auki ja ruumiit saavat tuta mitä vallankumous tarkoittaa. 


Kansalaiset! Vapauden nimessä, luopukaa teitä kahlitsevista monarkistisista ja taikauskoisista katolisista etunimistä. Fructidor-kuussa syntyneet lapset on nimettävä seuraavan esimerkin mukaisesti. Mikäli teille on esimerkiksi syntynyt poikalapsi 14. päivä Fructidor-kuuta, pähkinän päivänä, illalla kello neljän ja viiden lyöntien välillä, on hänen nimensä Punoix. Jos lapsi on tyttö ja syntynyt kello neljän ja viiden lyöntien välillä aamulla, tulee hänen nimekseen Junoix. Täydelliset isänmaalliset etunimilistat löydätte Tasavaltalaisnimien luettelosta, joka tulee noutaa lähimmästä vallankumousjaostosta. 

Uskollinen Isidore rakastaa salassa Mariannea ja suojelee häntä Maison de Luxessa käyviltä toinen toistaan sikamaisemmilta miehiltä ja vehkeilevältä Francoise-kurtisaanilta niin kauan kuin kykenee. Kun Marianne lopulta tajuaa, kuinka pilviä hipovan ritarillinen ja upea mies Isirore on, he joutuvat erilleen elämän heittelehtiessä rajusti ympärillä.

Isidore pääsee Napoleon Bonaparten perheen palvelukseen ja todistaa sielläkin luotettavuutensa monin tavoin. Marianne saa riuhtaistua itsensä kalkutanpillereiden ja Saden kurimuksesta ja osoittautuu ovelammaksi ja älykkäämmäksi kuin valtaapitävät miehet ovat uskoneetkaan. Kirja jää tietysti ihan sietämättömään cliffhangeriin, joka varmistaa sen että tuleva trilogian kolmas osakin on ehdottomasti luettava. 


maanantai 7. elokuuta 2017

Hell on Wheels







Kun ensimmäistä mantereen ylittävää rautatietä rakennettiin Amerikassa, valtavan rakennusporukan mukana kulki liikkuva telttakaupunki, jonka kuvaava nimi oli Hell on Wheels. Tämän hurjan, energisen, julman ja väkivaltaisen mobile cityn meininkeihin keskittyy eräs mielestäni parhaista länkkärisarjoista (heti Deadwoodin jälkeen!) koskaan.

Viime vuonna päättyneen sarjan viidennen ja viimeisen kauden loppujaksot tulivat äskettäin HBO Nordicille, ja katselimme ne mieheni kanssa melko pikaisessa tahdissa, sillä olimme jo ehtineet odotella näitä viimeisiä episodeja. Tapahtumat lähtivät alunperin liikkeelle tilanteesta, jossa Yhdysvaltojen sisällissota on juuri päättynyt, orjat on vapautettu ja Abraham Lincoln on murhattu. Kansakunta on niin jakautuneessa tilassa, että maan eri puoliskot yhdistävälle rautatielle on tilausta.

Union Pasific Railroadin työntekijäksi värväytyy muuan entinen etelävaltioiden sotilas Cullen Bohannon (Anson Mount), jonka pääasiallisena tavoitteena on kuitenkin löytää vaimonsa ja pienen poikansa tappamisesta vastuussa oleva mies. Bohannon osoittautuu päteväksi työssään ja nousee työnjohtajaksi ja juonittelevan pomonsa Thomas Durantin ( Colm Meaney) oikeaksi kädeksi. Sarjan protagonistina tapahtumia katsellaan ikäänkuin hänen kauttaan, mutta saamme huomata, että Bohannon itsekin on todella ristiriitainen persoona ja kaikki hänen tekonsa eivät välttämättä ole oikeutettuja.

Kun valtavalla rahamäärällä ja pääomalla tehdään jotakin suurta, mukaan liittyy tietysti kaikenlaista muutakin opportunismia. Ilotalot, saluunat, peliluolat, kirkot ja hotellit kulkivat Hell on Wheelsin mukana tarjoamassa raskaan ruumiillisen aherruksen väsyttämälle halpatyövoimalle sitä tekemistä mitä kukakin halusi vapaa-ajallaan tehdä. Eri sosioekonomisille luokille toki omanlaisensa- ja hintaisensa huvitukset. Peliin sekaantuu luonnollisesti myös pahiksia jotka haluavat osansa kakusta. The Swede (Christopher Heyerdahl) on yksi pätevimpiä kelmejä mitä olen tv-sarjoissa nähnyt. Pomon kirjanpitäjänä tutuksi tuleva, täydellisellä norjalaisaksentilla ( sillä the Swede on oikeasti siis norjalainen :D) puhuva ukkeli kerkiää sarjassa niin moneen kolttoseen, että hänen lopullinen kohtalonsa on hänelle tismalleen sopiva.

Henkilögalleria kautta linjan on äärimmäisen laatuunkäypää. Mahtavat roolit sarjassa tekevät ainakin räppäri Common Elam Fergusonina, vapautettuna orjana joka etsii uudenlaista elämää rautateiltä ja Robin McLeavy Evana, mojave-intiaanien kidnappaamana ja tatuoimana naisena. Muutenkin koko sarjan maailma on mahtava, intensiivisyydestään ja raakuudestaan huolimatta kaunis ja uskottava. Vaikka ihmisen henki oli tuolloin halpa, jollei suorastaan arvoton, on näidenkin tapahtumien realistinen kuvaaminen tärkeää. Kuvauspaikat ovat henkeäsalpaavia, lavasteet todenmukaisen karkeita ja hiomattomia kuten telttakaupungissa kuuluukin ja juonenkehittelyyn on käytetty selvästi paljon aikaa.

Tapahtumat muotoutuvat kausien edetessä, tyyppejä kuolee, lapsia syntyy ja fokus siirtyy ajoittain muihinkin asioihin kuin radan rakentamiseen. Mormonit, intiaanit, roistojoukkiot ja kiinalaiset tuovat omia käänteitä mukanaan ja vievät juonta erilaisiin suuntiin. Viimeisen kauden kilpailu radan rakentamisessa kahden suuryhtiön välillä palauttaa loppujen lopuksi kiskojen kolinan taas sarjan punaiseksi langaksi.
Tätä maailmaa tulee kyllä ikävä. Mistä löytäisi samantyyppisen karheankauniin sarjan johon uppoutua? Se jääkin etsintään, mutta kaikki te , jotka ette ole vielä kokeneet helvettiä pyörien päällä, suosittelen! :D







keskiviikko 2. elokuuta 2017

Saturnuksen viettelys



Like, 2016. 286 s. 




Taas omaan henkilökohtaiseen haasteeseeni (lue enemmän uusia suomalaisia naiskirjailijoita!) tuli ennenlukematon nimi plakkariin, Stinke A. Itäniemi. Hänen esikoisromaaninsa Saturnuksen viettelys on niin erikoislaatuinen teos, että on aavistuksen verran  haasteellista yrittää arvioida sitä.

Kirjan päähenkilöitä ovat Sanna ja Ilari, joiden elämät kietotuvat yhteen sairaalloiseksi piirileikiksi ja eräänlaiseksi psykologiseksi kokeeksi. Sanna on ahdistunut opiskelu- ja työelämän paineissa niin, että on romahtamispisteessä. Saturnus (hulluus? paniikkihäiriö?) viettelee Sannaa ja hän pyytää apua lääkäriksi opiskelevalta Ilarilta, joka kuuleman mukaan tietää tekniikan, "jolla tehdä hänestä se, joksi hän on tuleva".

Ilari, eli Hän, kuten Sanna miestä kutsuu, aloittaa karmaisevaan vallankäyttöön perustuvan kokeensa, jossa Sanna hajotetaan pieniksi palasiksi monin eri tavoin. Muiden muassa nälkiinnyttäminen, lihottaminen, seksuaalinen hyväksikäyttö, mielisairaala, hylkääminen, prostituutio ja strippaus kuuluvat näihin erittäin kyseenalaisiin keinoihin. Sanna pääsee kuitenkin tiloihin jossa hän alkaa muistaa tukahdutettuja lapsuudenkokemuksia, jotka mahdollisesti ovat olleet ahdistuksen ja pahoinvoinnin takana.

Näistä henkilöistä ei ota selvää, ovatko he hyvällä asialla, mutta tietämättömyyttään ajautuvat ihan kammottaviin tilanteisiin, vai ovatko he kertakaikkiaan niin itsekkään typeriä, etteivät tajua mistään mitään. Nuorista ihmisistä on toki kysymys, ja nuorenahan sitä tekee kaikenlaista hullua...nämä kaksi vievät sen hulluuden silti ihan äärirajoille. On kirjassa ihan mielenkiintoista pohdintaa rakkauden ja ihmisyyden olemuksesta ja filosofisia mietteitä yhteiskunnan eri kulmista, mutta karut ja puistattavat tapahtumat nousevat lukukokemuksessa kuitenkin päällimmäisiksi.

Kirjan kieli on ihan mieletöntä tajunnanvirtaa, ja suhteelliseen lyhyeen kirjaan on saatu sisällytettyä paljon tapahtumia, tylsiä hetkiä tässä ei pääse tulemaan. Siitä huolimatta tämäntyyppiset kirjat eivät ole suosikkejani. Elämän karut, synkät ja pimeät puolet tulevat niin lähelle ja konkreettisiksi, että oli miltei väkipakolla luettava kirja loppuun. Jos tämä olisi ollut jokin tiiliskiviromaani, en olisi halunnut käyttää aikaani näin rauhattomien ja pessimististen henkilöiden tarinan seuraamiseen. Nyt tämän sai luettua yhdessä illassa ja hyvä niin.

Lahjakkaasta kirjoittajasta on selvästikin kyse, toivotaan että Itäniemi jatkaa kirjoittamista vastedeskin.