Pikku Pegasos

Otava, 1980. 288 s. Kuvitus Jori Svärd.

Runous on aivan mahtava aarreaitta, josta ammentaa sisältöä hetkiin lasten kanssa. Moni muksu, joka ei välttämättä jaksa (vielä) keskittyä kovin pitkiin satuihin, kuuntelee kuitenkin mielellään loruja tai runoja. Itsestänikin niitä on tosi hauska lukea ääneen. Lapsen kieli, puhe, mielikuvitus ja tunneilmaisu kehittyvät kun hänelle luetaan mahdollisimman paljon.

Pikku Pegasos : 400 kauneinta lastenrunoa (toim. Kaarina Helakisa) on varsinainen lasten klassikkorunojen perusteos. Vuonna 1980 ensimmäisen kerran julkaistu teos esittelee melkoisen kavalkadin Suomen tunnetuimpia lastenrunoja, kirjoittajina mm. Kirsi Kunnas, Marjatta Kurenniemi, Aale Tynni ja Lauri Viita. Joukkoon mahtuu monenmoista sanataidetta, ihan  sormiloruista ja äänneharjoituksista:

" Riisin raasin rusina, kärrynpyöriä tusina "

" Ynneli jynneli jyrinä, yltyy hyttysen hyrinä " 

tuttuakin tutumpiin loruihin: 

" Körö körö kirkkoon,

papin muorin penkkiin,

ruskealla ruunalla, 

valkealla varsalla,  

 kolipäällä koiralla,

kirjavalla kissalla, 

laukkipäällä lampaalla - 

peltojen ylitse,

aitojen alitse, 

kilikello kaulassa, 

punaisessa nauhassa, 

pom pom, pom pom, pom! "

     

 Onhan siellä myös ihanan haikeita loppusoinnillisia vanhan ajan runoja:
 

"Kauppa on täynnä mahdottomuutta, 

siinä on kaikkea vanhaa ja uutta: 

peninkulmansaappaat, viisasten kivi, 

Aladdinin lamppuja pitkä rivi. 

Lentävä matto, noidan luuta,

taikurin hattu ja paljon muuta 

kissan siivet ja linnun maito, 

siellä on purkissa tieto ja taito. 

Mutta mistään ei saa semmoista taikaa, 

joka takaisin toisi mennyttä aikaa." 

Ja osa oli aika karuja :D

Tai tai taipaleen ämmä,

katkaisi viisaalta vasikalta hännän,

teki siitä kirnun männän, 

kirnusi sillä leiviskän voita.

Missä se voi?

Susi sen söi.

Missä se susi?

Kirves sen tappoi.

Missä se kirves?

Kannon päässä.

Missä se kanto?

Mätäni pois. 

Osa runoista oli aikansa eläneitä sanastoltaan, niissä puhuttiin esim. neekereistä tai mustalaisista, mikä ei tietenkään ole tänä päivänä korrektia. Itseäni miellyttivät eniten Immi Hellénin, Laura Latvalan, Ilse Saareksen ( rakastin Pikku Akka-kirjaa lapsena!) ja Kirsi Kunnaksen runot. Jonkinlaista nostalgiaa niissä varmasti on, ehkä sentyyppisiä runoja on eniten kuullut lapsuudessa ja kouluikäisenä. Lapsista hauskimpia olivat ne joissa toistettiin hassuja sanoja, joissa oli erikoinen rytmi tai joissa yritettiin vaikeita sanayhdistelmiä kuten "yksikseskös yskiskelet" tms.

Tämä kokoelma esittelee vanhempaa lastenrunoutta todella kattavasti. Uudemmista runoista on myös omia kokoelmia, joihin kannattaa myös ehdottomasti tutustua. Oman työn parhaita puolia on, että saa lukea ääneen ja tutustua monenlaiseen lastenkirjallisuuteen. 

Kuun vene on ikkunan takana.

se kimaltaa kuin lasi.

Pane silmäsi kiinni, lapsonen,

nuo pienet ikkunasi. 

Kuun vene on ikkunan takana.

Se kimaltaa ja kiikkuu.

Ja kukka ruukussa liikahtaa.

Ja ikkunaverho liikkuu. 

Kuun vene on ikkunan takana.

Kuun vene vartoo lasta.

Saat aamulla kertoa, mihin se vei, 

kun nouset nukkumasta. 

(Aale Tynni)

Kaikki minkä menetimme

Minerva, 2017. 250 s. 

Inhorealismi ja tragikoomisuus kamppailivat viistolla pinnalla ja muodostivat vyyhden, josta syntyi Riina Paasosen esikoisteos Kaikki minkä menetimme. Harvemmin jaksaa sellainen kirja, jossa ei ole ainoatakaan miellyttävää henkilöä ja aika vähän miellyttäviä tapahtumiakaan, pitää mielenkiintoa yllä niin että sen jaksaisi lukea loppuun. Tämän kyseisen teoksen kohdalla niin kuitenkin tapahtui, jostain kumman syystä minun täytyi saada tietää mitä tälle hirvittävälle perheelle, josta kirja kertoo, oikein loppujen lopuksi tapahtuu.

Tapahtumat sysäytyvät liikkeelle kun perheen isä Johannes ajaa supikoiran päälle autollaan, ja ottaa elätiksi sen yksinjääneen puolison. Kipakka Orvokki-vaimo on täysin kyllästynyt nyhjäkemieheensä ja mielestään epäonnistuneisiin lapsiinsa Auraan ja Arviin. Lapset ovat jo nuoria aikuisia, mutta asuvat edelleen kotona vanhempiensa kanssa. Arvi on ollut lahjakas taiteilija ja oppilas joka on nyttemmin lyyhistynyt sisäisten paineidensa alla, eikä enää liikahdakaan kotoaan mihinkään. Aura on huomaamaton hiirulainen joka tempoilee tylsässä työssään ja idolisoi vankilassa istunutta lahkosaarnaaja Maria Åkerblomia.

Minkäänlaisia selityksiä sille, miksi perheen suhteet ovat niin tulehtuneet, ja miksi kaikki rimpuilevat niin hirmuisissa kriiseissä, ei anneta. Toki Johanneksen ja Orvokin parisuhde ja vanhemmuus eivät ole mitenkään ihanteelliset, ja ehkä asiat ovat olleet huonolla tolalla jo pidempään. Johanneksen päättämättömyys ja ressukkamaisuus selittyy tosin hänen äitinsä Tuovin ilmestyessä kuvioihin, vanha rouva on niin sietämätön päällepäsmäri ja negatiivisuuden sanansaattaja että hänen karua kohtaloaan kirjan tapahtumissa ei sure lainkaan.

Perheen talo lahoaa ympärillä kuin symbolina siellä sinnitteleville onnettomille ihmisparoille, joista ensimmäisenä irtioton tekee Orvokki. Hän ottaa ja häipyy kolmekymppisen rakastajansa Kain (joka on kaikin lisäksi Johanneksen serkku) luokse asumaan. Onko hän sielläkään silti onnellinen, voiko niin kriittinen ja ylemmyydentuntoinen persoona ylipäätään kokea onnea kenenkään kanssa, jää lukijan arvailtavaksi. Sisarusten välinen kanssakäyminen on myöskin väliin melko normeista poikkeavaa, eikä tällaisellekaan toiminnalle anneta paljon selityksiä. Nuoret tuntuvat olevan todella hukassa itsensä kanssa ja varsinkin Arvi ammattiavun kipeässä tarpeessa.

Orvokin lähdettyä ja hänen lemmikkikoiransa Pyhän-Hengen kuoltua, Johannes päästää supikoira Volmarin taloon sisälle mellastamaan, ja miehen elämä alkaa pyöriä lähestulkoon yksinomaan supikoiran tarpeiden ympärillä. 

" Ylöspäin viettävät silmät tuijottivat herkeämättä. Eläin avasi ja sulki suutaan esitellen pieniä alahampaitaan. Poskikarvat pörröttivät. Turkki kohosi pidempänä niskasta. Sen poikkiraidat ja vivahteikkaat sävyt sulautuivat toisiinsa. Nyt Johannes tajusi, mitä Orvokki tarkoitti puhuessaan häivyttämisestä tai taiteesta ylipäätään. Edessä oli puhdas mestariteos. "

Piha jää hoitamatta ja talo siivoamatta kun isä ja lapset tempautuvat suhteellisen groteskien tapahtumien pyörteisiin.( Sieluni silmin voin nähdä tästä tehdyn elokuvan, Aku Louhimies ohjaajana Pahan maan tyyliin ja pääosassa vaikkapa Mikko Kouki.) Kenties villin ja vapaan eläimen läsnäolo vapauttaa jotakin myös kirjan henkilöiden sisimmässä, sillä loppua kohti kuitenkin valo alkaa kajastaa jostain kaukaa ja antaa toivoa paremmasta tulevaisuudesta kaikille.

Omintakeisen teoksen oli Riina Paasonen onnistunut luomaan, kiitokset kirjailijalle siitä. Taas uusi suomalainen naiskirjailija plakkarissa itselläni, (hyvä minä 😊) kiinnostuneena jään odottamaan hänen tulevia teoksiaan. 

Ready Player One

80-luvun penskaa ilahdutti aikoinaan suuresti Ernest Clinen scifi-romaani Ready Player One (suom. 2012), muistan jo silloin lukiessani ajatelleeni että siitä tulisi MAH-TA-VA elokuva. Toinen mietteeni heti perään oli tosin että se olisi kyllä pirun vaikeaa ja kallista tehdä. ;D Elokuvaoikeudet kirjaan oli ostettu jo ennen kirjan ilmestymistä, ja pikkuhiljaa asiat ovat Steven Spielbergin ohjauksessa edenneet siihen pisteeseen, että leffasta on ilmestynyt jo ensimmäinen traileri San Diegon Comic Con -tapahtumassa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat dystooppiseen lähitulevaisuuteen, vuoteen 2044. Energiakriisit, ilmastonmuutoksen aiheuttama kuivuus ja köyhyys ovat repineet Maan niin hajalle, että suurin osa porukasta elää mieluummin tietokoneidensa ja 3D-lasiensa ja -pukujensa kautta virtuaalitodellisuudessa nimeltä OASIS. Siellä tuhansien planeettojen utopiassa kaiken vapaa-aikansa viettää myös nuori Wade Watts (elokuvassa Tye Sheridan), avatarinaan "egg hunter" Parzival. 

Koko OASIS-maailman luoja, James Halliday, on käynnistänyt kuollessaan maailmanlaajuisen pelin, jossa hänen valtavan omaisuutensa voittaa se pelaaja joka ensimmäisenä ratkaisee 3 arvoitusta ja löytää OASIKSEN syövereistä legendaarisen Easter eggin. Wade ratkaisee sattumalta mahdottomana pidetyn ensimmäisen arvoituksen, ja kohta peli ryöpsähtää toden teolla käyntiin. Waden kilpailijoina mutta myös tovereina pelissä ovat mm. Aech, hänen paras ystävänsä ja Art3mis, Waden salainen cyberihastus. Tottakai miljardiomaisuutta ovat tavoittelemassa lukemattomat muutkin, mukaanlukien riistoyhtiö IOI, joka haluaisi koko OASIKSEN hallintaansa ja maksulliseksi käyttäjille. 

Kirjassa viitataan jatkuvalla syötöllä 80-luvun elokuviin, peleihin, tv-sarjoihin, musiikkiin ja muihin populaarikulttuuriaiheisiin, ja jopa pelin kolmen arvoituksen ratkaisut liittyvät usein näiden asioiden syvälliseen tuntemukseen. Waden onneksi hän on viettänyt kurjasta elämästään suurimman osan perehtyen virtuaalisesti näihin teemoihin. Itseäni hykerrytti tietysti lukea omaan lapsuuteen ja teini-ikään leimallisesti kuuluneista asioista, ja elokuvana kokemus saattaa olla myös erittäin mielenkiintoinen. Onhan ohjaaja Steven Spielberg niin tunnusomainen 1980-luvulle senaikaisine elokuvineen kuten E.T. , Paluu Tulevaisuuteen-trilogia  ja Indiana Jones-leffat. Hän joutuu (tai pääsee) siis uppoutumaan omaankin tuotantoonsa melko syvälle Ready Player One:a tehdessään. (80-luku on muutenkin ollut viime aikoina pinnalla esim. mahtavassa Stranger Things -sarjassa.)

Kirja on varsinaisen elämys, vauhtia, vaarallisia tilanteita ja huumoria täynnä. Itse en ikinä ole ollut isommin scifin ystävä, mutta tämä teos koukutti minut täysin. Vaikka se ei todellakaan ole mitään korkeakirjallisuutta, niin sen viihdyttävyys ja mukaansatempaavuus korvaavat mahdolliset kirjalliset puutteet. Henkilöhahmot ja heidän interaktionsa eivät ole niin syvällisiä kuin ne voisivat olla, sillä pelin ja OASIKSEN tapahtumat ovat tarinan keskiössä, mutta silti tämän kirjan kanssa kulutti hyvin mieluusti aikaa. Aion kyllä mennä katsomaan myös leffan, jahka se valkokankaille ehtii keväällä 2018. Suosittelen ehdottomasti muillekin. :)

Tuulen suku

Tuulen suku, Atena 2016.  216 s. 

Olen jo jonkin aikaa tsempannut itseäni lukemaan enemmän kotimaista kirjallisuutta, ja varsinkin itselleni tuntemattomien naiskirjailijoiden teoksia. Ja voi pojat miten mahtaviin kirjoihin ja kirjailijoihin sitä onkaan saanut tutustua! Harmillisen paljon tulee luettua käännöskirjallisuutta, mutta voin sanoa, etteivät nämä suomalaiset naiskirjailijat jää tippaakaan jälkeen ulkomaisista kolleegoistaan.

Bongasin jälleen kirjastoauton hyllystä itselleni uuden tuttavuuden, Satu Grönroosin. Huomasin vasta luettuani Tuulen suku-kirjan, että sille olisi ollut edeltävä osakin, Lumen syli. Täytyy etsiä sekin luettavaksi jossain vaiheessa. Tuulen suku toimii kyllä myös ihan itsenäisenä teoksena, en osannut kaivata siihen mitään esitarinaa eikä tarinassa edes mielestäni viitattu edeltäviin tapahtumiin mitenkään erityisesti. 

Kirjassa on meneillään vuosi 1974, on kesä ja Abba on vastikään voittanut euroviisut Waterloo-kappaleellaan. 13-vuotias Helmi-tyttö jää viisivuotiaan pikkusiskonsa Sofian kanssa kahdestaan kotiin, kun äiti joutuu sairaalaan. Äiti on ollut jo muutenkin väliin poissaoleva hahmo, tyttöjensä mielestä läsnä mutta poissa, aina haikailemassa jonnekin muualle, parempiin paikkoihin. 

" Et ymmärrä, miten raskasta on elää kun taivas tempoo ja maa vetää. Siksi olen tällainen, vähän venynyt. En lintu mutta en oikein ihminenkään, äiti huokaisi. "

Helmi ei koe uutta vastuutaan kovin helppona asiana, siskosta on paljon huolta puuronkeittämisineen ja tarhaan viemisineen, kun olisi parempaakin tekemistä, kuten harjoitella Abban tanssiliikkeitä parhaan kaverin Mervin kanssa.

Teini-iän ailahtelut ja tunnepuuskat on kuvattu mielestäni hyvin, Helmi on uskottava, joskaan ei kovin miellyttävä hahmo oikukkaine mielenvaihteluineen. Pikku-Sofian lapsenmieli tuodaan esille myös todentuntuisesti. 70-luvun tunnelma on hienosti läsnä asiaan kuuluvine tv-ohjelmineen ja ajankuvineen. Juuri kun tytöt ovat katkeamaisillaan äidinikävän ja uuden tilanteen alle, saapuu paikalle Nainen, jonka Helmi päättelee olevan kunnan kodinhoitaja. Tytöt ilahtuvat saadessaan jonkun auttamaan kotitöissä, mutta Nainen osoittautuu melko kummalliseksi, hän istuttaa parvekkeen täyteen mustia kukkia, nukkuu äidin sängyssä työajoista välittämättä ja ilmestyy paikalle ja häipyy milloin tahtoo.

Tyttöjen asuinkerrostalo uudenuutukaisessa Pupuhuhdan lähiössä on täynnä mitä erilaisempia persoonia, ja osalla heistä on suuri rooli tyttöjen selviämisessä yksinäisen kesän läpi. Helmin mieli kehittää erilaisia selvitymiskeinoja hankalassa tilanteessa ja fantasiaelementit alkoivat loppua kohden ottaa niin suurta roolia teoksessa, että sinällään kauniilla kielellä kirjoitettu kirja alkoi vähän tökkiä. Maaginen realismi ei ehkä kuitenkaan ole ominta alaani kirjoissa joita luen. Kasvutarinana ja uuden oppimisen kuvauksena kirja oli kuitenkin hieno, ja pidin siitä paljon. Olen lisäksi enemmän kuin tyytyväinen  että löysin jälleen tuoreen ja innovatiivisen kirjailijan, jonka teoksia voisi lukea enemmänkin. 

Café Antique

Jos ikinä satutte käymään Fiskarsissa, kuten itse kesälomareissullani tein viime viikolla, suosittelen ehdottomasti piipahtamaan ehkä ihanimmassa kirjakahvilassa ikinä; Café Antiquessa.

Kirjakaupan ja kahvilan yhdistelmä on vallan mainio, siemaillessasi kupposen kuumaa korvapuustin kera, voit ihailla sisustuksessa käytettyjä kauniita antiikkiesineitä ja katsella minkälaisia taide-, käsityö-, keräily-, ja historiakirjoja hyllyistä löytyy. Itsellä ainakin sielu lepäsi ja mieli rauhoittui niin kauniissa ja inspiroivassa ympäristössä. Menkäähän käymään kaikki kynnelle kykenevät, mikäli liikutte Raaseporin suunnalla. Koko kylä itsessäänkin on idyllisyyden perikuva, siellä kelpaa käyskennellä kierros jos toinenkin. 

Toinen kiinnostava kirjoihin liittyvä kohde tänä kesänä on Turun tuomiokirkon Kijkin kappelissa esillä oleva " Kiriat - Bökar " -näyttely, jossa oli runsaasti esillä varhaisimpia suomenkielisiä kirjoja ja niiden jäljennöksiä. Missale Aboensen, ensimmäisen Suomea varten painetun kirjan (v. 1488) näköispainos oli esillä, kuten Mikael Agricolan suomentama Uusi Testamentti vuodelta 1548 ja Suomen ensimmäinen aapinen.

Näyttelyssä käy ilmi, kuinka varhaisimmat suomenkieliset painetut teokset ovat olleet useimmiten kirkollisia, kuten messu- tai virsikirjoja, mutta reformaation aika toi Suomeen yhä laajenevan luku-ja kirjoitustaidon jonka ansiosta muunkinlainen kirjallisuus alkoi pikkuhiljaa yleistyä.

Kirjat olivat toki ensialkuun tavalliselle kansalle liian kalliita hankintoja, painettiinhan niitä useimmiten siannahasta tehdylle pergamentille käsin kopioimalla, joka oli erittäin hidasta ja taitoa vaativaa käsityötä. Kirjapainotaidon leviäminen Suomeenkin halvensi kirjojen ja muun painetun sanan hintaa merkittävästi, ja mm. mahdollisti yliopistojen kehittymisen ja lukutaidon leviämisen vähitellen kaikenkattavaksi. 

Kaikille kirjallisuuden historiasta kiinnostuneille erittäin mielenkiintoinen näyttely siis kyseessä. Nyt meikäläinen jatkaa lomailua ihan kotipuolessa ja aikoo rentoutua ainakin lukemalla monta monituista kirjaa, satoi tai paistoi.  😊🌞⛈
 

OITNB

Olihan se taas melkoista vuoristorataa, Orange is the new Black -sarjan 5. kausi. Edellinen kausi loppui niin sekavissa ja surullisissa tunnelmissa Pousseyn (Samira Wiley) traagiseen kuolemaan ja yhtäkkiseen kapinatilanteeseen, että Litchfieldin naiset ansaitsivatkin vähän ns. "vaihtaa vapaalle." (Pousseyn hymy suoraan katsojalle edellisen kauden loppujaksossa oli kenties riipaisevin hetki mitä ikinä olen tv-hahmon kohdalla kokenut 😭) 

Tosiaankin, suosikkinaisvankilamme asukit pääsivät yhtäkkiä vartijoiden niskan päälle päästyään käsiksi erään vartijan aseeseen. Kun osat vaihtuivat vankien ja vartijoiden kesken, syntyi tietysti tukuttain mielenkiintoisia tilanteita ympäri vankilaa ja sen vaihtelevaa henkilögalleriaa. Koko kausi keskittyy näyttämään mitä muutaman kapinapäivän aikana tapahtuu, ja miten eri tavoin kukin vanki tilanteeseen reagoi. 

Vankilan sietämättömät olot ovat saaneet osan vangeista melkoisen kostomentaliteetin valtaan joten vartijoita siis rääkätään ja simputetaan huolella, vankilanjohtaja Caputosta puhumattakaan. Katsojana on osan aikaa vankien puolella, osan aikaa taas päivittelee minkälaisia psykopaatteja joistakin tyypeistä kehkeytyy, kun he pääsevät vallankahvaan edes hetkeksi. 

Taystee (Danielle Brooks) yrittää nähdä asioita kauaskantoisemmin, vaikka onkin sekaisin surusta menetettyään parhaan ystävänsä Pousseyn. Hän näkee kapinan mahdollisuutena neuvotella vankilan oloista ja resursseista, ja ottaakin johtavan roolin vuoropuhelussa päättäjien kanssa. Päästyään käsiksi vankilan tilitietoihin ja muihin virallisiin papereihin, hän on nähnyt kuinka väärin vankien koulutukseen, terveydenhuoltoon ja ravitsemukseen tarkoitettuja varoja on käytetty, ja näitä faktoja hyväksikäyttäen hän pääseekin neuvotteluissa hyvin eteenpäin. 

Osa porukasta ottaa kapinan hyvänä tilaisuutena bilettää, riehua ja vetää pää sekaisin, kun taas osa vetäytyy hylättyyn uima-allasosastoon johon vanha kunnon Frieda on saanut tehtyä itselleen varsinaisen survival-luolan. Vankilan viralliset bimbot Flaca ja Maritza saavuttavat somejulkisuutta (ja yhteislempinimen Flaritza :D ) älypuhelimien avulla, mutta Crazy Eyes ahdistuu suunnattomasti kun rajoitukset ja säännöt poistuvat. Big Boo saa kokea romanssin, joka tosin ei pääty hyvin 😁, Lorna ei olekaan ehkä niin "loca" kuin kaikki ovat kuvitelleet ja Piper ja Alex ottavat askeleen eteenpäin suhteessaan.

Piscatella, kenties vankilan sadistisin vartija, aiheuttaa karmivia tilanteita yrittäessään ottaa luulot pois Rediltä (Kate Mulgrew) ja kumppaneilta, mutta voidaan kai sanoa että poeettinen oikeus tapahtuu hänen kohtalossaan. Vankilan ja sen asukkien kohtalo jääkin sitten arvailujen ja seuraavan kauden varaan, sillä lopun rynnäkössä jäädään taas tilanteeseen joka johtaa Litchfieldin toivottavasti ihan uusiin kuvioihin. Kaiken kaikkiaan pidän tätä kautta yhtenä OINTB:n parhaista, jos ei parhaana. Erittäin suurella mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavalla kaudella on tulossa. 

Power

Jos guilty pleasureista puhutaan, on HBO nordicilla pyörivä Starz-kanavan Power ehdottomasti yksi niistä. Häpeämättömän ylellinen, väkivaltainen ja seksikäs sarja ei ole ehkä syvällisyyden taidonnäyte, mutta se osaa viihdyttää. 

Power kertoo tarinaa rikkaasta yökerhonomistaja James St. Patrickista (Omari Hardwick) , joka salaa on myös "Ghost", yksi New Yorkin pelottavimmista huumeparoneista. James haluaisi olla oikea, vakavastiotettava bisnesmies ja jättää huumekuviot taakseen. Lapsuudentoverinsa Tommy Eganin (Joseph Sikora) kanssa he ovat keränneet suunnattoman omaisuuden ja paljon valtaa alamaailman piireissä, mutta kuten James saa huomata, sieltä irrottautuminen ei olekaan kovin helppoa. 

James kohtaa sattumalta eräänä iltana yökerhossaan nuoruusaikojensa ensirakkauden, Angela Valdezin, ja vaikka James onkin perheellinen kolmen lapsen isä, heidän välilleen syntyy kuuma suhde. James ei toki tiedä että Angela on FBI-tutkija, joka sattumoisin on juuri selvittämässä kuka on pahamaineinen Ghost. James on myös saanut pahan vihamiehen entisestä rikoskumppanistaan Kananista (50 Cent), joka on istunut vankilassa Ghostin puolesta. 

Näistä kuvioista aiheutuu tietenkin monenlaista draamaa ja käännettä, joita on ollut ilo seurata jo neljättä kautta. (Power on muuten ensimmäinen Starz-kanavan tv-sarja jolle on tulossa viides kausi.)  Tällä hetkellä James istuu vankilassa, mutta rikoksesta jota hän ei ole tehnyt, vaan korruptoitunut FBI-agentti lavasti hänet murhasta jonka teki itse. 

Silloin tällöin minulla menee hermot sarjan näyttelijäntyöhön. Osa porukasta, kuten Joseph Sikora ja ja Ghostin vaimoa Tashaa esittävä Naturi Naughton ylinäyttelevät silmienmuljautteluineen raivostuttavasti, kun taas sarjan tuottajanakin toimivan 50 Centin muminasta ei tahdo saada välillä mitään selvää. Itse Ghost on melkoinen kivikasvo jonka ilmegalleriaan kuuluu suunnilleen kaksi vivahdetta, murjotus tiukan tuijotuksen kera ja hymy. 

Siltikin Power on kietonut minut otteeseensa, ja jokin sen tunnelmassa kiehtoo. Musiikki, miljöö ja juoni tempaavat mukaansa. Ghostin pyristely kohti lainkuuliaista elämää tuntuu mahdottomalta, mutta on kiinnostavaa seurata onnistuuko hän siinä. Käsikirjoituksessa on onnistuttu, henkilöhahmot eivät ole yksiselitteisen pahoja tai hyviä, vaan jokaisessa on monia puolia, ja heidän kamppailunsa eri tilanteissa on inhimillistä. Näissä merkeissä jatkan mieluusti sarjan seuraamista tulevaisuudessakin. 

Kuolleet linnut eivät laula

Bazar, 2017. 365 s. 

Olen täysiverinen Flavia de Luce -fani, ja suorastaan puhkuin intoa lukea uuden suomennetun opuksen kyseisestä sarjasta. Edellinen kirja jäi niin sykähdyttävään cliffhangeriin, että kun Kuolleet linnut eivät laula -kirjan ensimmäinen luku oli luettu, olin ihan murtunut asioiden saamasta käänteestä. En halua spoilata juonta Flaviaa tuntemattomille, mutta kirjan lukeneet ymmärtävät taatusti mistä on kyse.

 Että pitikin! Olisi jo toivonut dysfunktionaaliselle de Lucen perheen isälle ja kolmelle tyttärelle ripauksen onnea ja parempaa tuuria, he ovat nimittäin räpiköineet aika syvissä vesissä kymmenisen vuotta. Perheen äitihän on kadonnut Himalajalle vuorikiipeilyonnettomuudessa perheen kuopuksen Flavian ollessa vasta pieni vauva, ja peribrittiläisen pidättyvä isä ei ole välttämättä osannut käsitellä asiaa tyttäriensä kanssa kovinkaan hyvin.

Tässä kirjassa Flavian rikoksen- ja murhienratkaisutaidot eivät oikein pääse oikeuksiinsa, sillä tällä kertaa väläytellään enemmän menneisyyttä ja sitä, miksi Flavian äiti Harriet ylipäätään oli Himalajalla silloin kun oli. 50-luku ja kylmän sodan aika vakoiluineen, vastavakoiluineen ja salaliittoineen alkaa tunkea Flaviankin tietoisuuteen, ja melkein käy sääliksi superälykästä myrkynkeittäjäämme, hänhän on kuitenkin vasta alle 12-vuotias pikkutyttö. Jo sen lisäksi, että suvusta paljastuu täysin uusia ja yllättäviä seikkoja, Flavialle ovat koittamassa uudet ajat, opinnot sisäoppilaitoksessa ja muutto toiseen maahan.

Seuraavassa kirjassa seikkaillaankin jo varmasti aivan uudessa ympäristössä, mutta tässä opuksessa saamme vielä viettää aikaa Buckshaw´n kartanossa, sen puutarhoissa ja lammella, ja pääsemme jopa lentokoneen kyytiin. Tuttuun tapaan kirjassa on mysteeri ratkottavana ja jopa Winston Churchill vilahtaa kuviossa, mutta se jää paitsioon suuremman, koko perhettä ravistelevan tapahtuman alle. Flavian kemistintaidotkaan eivät näyttele valtavan suurta roolia tässä kirjassa, vaikka hänellä onkin suhteellisen kammottava suunnitelma työn alla eräässä vaiheessa. Tämä manööveri jää kuitenkin Flavialta kokeilematta, ja ehkä hyvä niin...

 Jäin jollain tasolla kaipaamaan tyttökirjamaisen lämmintä huumoria ja hassuja kohtaamisia paikallisten ihmisten kanssa. Flavian ilkeät isosiskot Daffy ja Feelykin ovat jotenkin sivuosaakin pienemmässä roolissa tämänkertaisessa tarinassa. Toki loppua kohti käy ilmi, miksi siskojen käytös on ollut Flaviaa kohtaan vuosien varrella ajoittain niin tympeää, mutta ei se kuitenkaan pikku kemistin elämää ainakaan helpommaksi tee. Hauskan vanhahtavat sanaparret ja mukavat hahmot kuten taloudenhoitaja rouva Mullet ja miespalvelija Dogger tuovat kuitenkin tuttua sydämellisyyttä tarinaan. Vaikka vähän väliteokselta tuntuukin, oli tämäkin osio Flavian tarinaa mielenkiintoinen ja kiinnostus seuraavaa kirjaa kohtaan on jo suuri. Lukemisiin siis!